keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Novelli || Kyynelten tahrima

Minä istuin suurella kivellä vastarannan värjäytyessä vaaleansinisestä punertavaksi hiukset sotkuiselle nutturalle kietaistuna. Polvet rintaa vasten koukistettuna silmät sumeina tuijotin ohi tyynen vedenpinnan. Rannalla pikkulinnut visersivät lepikössä, jossain kauempana järvellä uikkui kuikka, mutta pääni sisällä oli pyöri vain yksi ajatus. Yksi lause.

"Vain yksi asia", sinä olit henkäissyt muutaman viinilasillisen jälkeen, jolloin aina heittäydyit niin syvälliseksi. "Lupaa, että kerrot minulle ensimmäisenä, jos rakastut johonkuhun toiseen."
Aivan kuin sinä olisit tiennyt, että ennemmin tai myöhemmin toinen meistä lähtisi.
Ja minä olin vain nauranut sinulle, pörröttänyt hiuksiasi ja huudahtanut esittäen loukkaantunutta: "Mitä - minäkö muka rakastuisin toiseen? Eihän se kävisi päinsä." Eihän se käynytkään.

Mutta oli kuin kohtalon ivaa, että vielä samana iltana, kun kävelimme kotia kohti käsikynkässä kaupungin läpimässä yössä näin hänet. Hänet, jonka luokse olin niin monet kerrat juoksut vastarakastuneena, jonka kainaloon olin käpertynyt iltaisin viltin alle, joka oli opettanut minut laittamaan sitä tulista pastakastiketta, jota sinä sittemmin kehuit lempiruuaksesi.

Ja mikä vielä pahempaa hänkin näki minut, otti punaisena valopilkkuna hehkuvan tupakan huuliltaan, hymyili minulle virnistäen ja lähetti yhden lentosuukon. Tunnistin hänet kirkkaan sinisiksi värjätyistä hiuksista ja asennosta, selkä talon betonista seinää vasten paino toisessa jalalla, toinen koukussa ja oikea käsi revittyjen farkkujen etutaskussa.

Purin vain huultani kiusaantuneena ja käännyin nopeasti sinua kohti. Annoin hellän suukon poskellesi, jotta hän tietäisi, että olin jo yli hänestä, että paluuta vanhaan ei ollut. Sinä yllätyit, vilkaisit viereisen talon kulmalla seisoskeleviin tupakoiviin nuoriin ja huomautit kuinka onnellisia me olimme, kun emme olleet tuossa tilassa. Vetelehtimässä viisitoistavuotiaiksi jämähtäneinä. Meillä oli tulevaisuus edessämme, urat ja perhesuunnitelmia. Adoptio ja ehkä koiranpentu. Oikea tulevaisuus, sinä sanoit.

Kuinka vähän tiesitkään, sillä olin vielä puolitoista vuotta sitten seisonut itse tuon baarin takapihalla tupakalla onnellisempana kuin nyt.

Sinä iltana me kävelimme takaisin siistiin ja aistikkaasti viimeisten muotisuuntausten mukaan sisustettuun kerrostaloasuntoomme, jonka lasitetulla parvekkeella sinä ajattelit ensi kesänä kasvattaa yrttejä. Sanoit käväiseväsi suihkussa, nyökkäsin vain vastaukseksi ja istuuduin upottavalle valkoiselle parisängyllemme sulkeakseni silmäni hetkiseksi. Miten minä olin päätynyt tähän? Mihin kaikki ne haaveeni, kaikki ne hullut suunnitelmat olivat hävinneet, ajattelin ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oloni yksinäiseksi. Hänen hymynsä nousi mieleeni.

Ennen minulla oli tapana nukahtaa hänen käsiensä suojiin, letittää hänen pitkät hiuksensa ennen nukkumaanmenoa, keittää yhdessä iltateetä ja siemailla sitä varovasti puhallellen katsoen auringonlaskua parvekkeelta. Sinä et ymmärtänyt sellaisten pienten asioiden päälle, sinusta kahvi oli parempaa kuin tee ja auringonlaskutkin oli tarkoitettu vain romanttisille kuville ja esteettisille illallisille.

Ei tämä voinut olla minun elämäni. Ei tästä pitänyt tällaista tulla, missä ovat ne jaloissa pyörivät ja sängyllä nukkuvat kolme kissaa ja ruusu tatuoituna kulkemaan selkärankaani pitkin, kuten joskus suunnittelin?

Tuijotin itseäni kylpyhuoneen peilistä. Milloin minusta oli tullut tällainen? Järkevä vastuuntuntoinen aikuinen, joka korkeintaan saattoi nauttia yhden lasillisen punaviiniä perjantai-iltana. Ei tupakkaa vuoteen, vanhat vaatteenikin olin myynyt kirpputorilla - milloin edes olin viimeksi tehnyt jotain vain koska halusin sitä?

Seuraavana aamuna avasin ruusukultaisen kannettavan tietokoneeni, ostin bussilipun vanhempieni vanhalle mökille ja pakkasin pieneen matkalaukkuuni päällimmäiseksi virttyneet punaiset villasukkani. Jätin keittiönpöydälle kirjekuoresta repäistyn lapun, että äitini oli pyytänyt minua käymään luonaan ja kerroin viipyväni pari päivää. Valehteleminen ei edes kirpaissut.

Kun siinä sitten istuin bussipysäkillä odottamassa, kaivoin esilleni puhelimeni. Mieleni teki soittaa sinulle töihin, että tule ny jumalauta pelastaa mut ennen kuin teen jotain oikeasti typerää, mutten saanut näpytellyksi nimeäsi yhteystietoihin. Sen sijaan sormeni tapailivat hänen nimeään.
Olisi pitänyt poistaa se numero. Olisi pitänyt poistaa kaikki ne viestit ja kuvat ja... Painoin vihreää luurinkuvaa ja samalla yritin tehdä ehkä ensimmäistä kertaa vuoteen sen, mitä minun olisi kannattanut tehdä jo kauan sitten.
Puhua. Avata suuni ja muodostaa järkeviä kokonaisia sanoja siitä, miltä minusta, juuri minusta, tuntui sillä hetkellä.

Hän ei vastannut puheluun.

Sen sijaan astuin sisään pitkänmatkanbussiin, kävelin takimmaiseen penkkiriviin ja työnsin valkoiset nappikuulokkeet korviini. Yritin ajatella, vaikka mielessäni pyöri vain hänen kasvonsa. Hänen tummanvihreät silmänsä, jotka hänen hymyillessään loistivat kuin aamukasteinen karhunsammal auringonpaisteessa. Tunsin sisälläni läikehtivän, kun bussin moottorin hyrähti käytiin. Sisälläni levisi jotain hyvin tuttua, joka minun olisi pitänyt tukahduttaa mitä pikemmin sen parempi.
Ehkä jännitys hänen suhtautumisestaan soitettuun puheluun, ehkä hymy, jonka hän oli luonut sinä iltana teki minulle vain kepposia, mutta ajatus pääsi kuitenkin livahtamaan mieleeni. Entä jos minä ansaitsisin toisen tilaisuuden?

Entä, jos olisin vain tarpeeksi hyvä hänelle niin ehkä kaikki kauneus ja onni, mitä meillä oli ollut vuosi sitten, ehkä se kaikki muuttuisi pysyväksi?

Antaessani itseni etsiä tuttuja maamerkkejä maaseudunmaisemasta, kännykässäni välähti ilmoitusvalo. Se oli viesti häneltä. Tekstasin hänelle mökin osoitteen, sanoin tarvitsevani apua.
Apua mihin, ajattelin. Siihen, että olin vain yhtäkkiä päättänyt olevani kyllästynyt elämääni? Siihen, että kukan ei ollut oikeasti pitänyt minua sylissään viimeiseen kahteen kuukauteen? Vihkisormus kiilteli vasemmassa nimettömässäni, otin sen pois ja heitin laukun pohjalle. Tätäkö ovat ikäkriisit? Ja minäkin luulin jo selvinneeni kaikesta murrosiän selättämisen jälkeen.

Hyppäsin muutamaa tuntia myöhemmin bussista, oikea jalkani oli hiukan puuduksissa ja nälkä kurni vatsassa. Ostin linja-autoaseman kahvilasta vegaanisen sämpylän ja pullon vadelmanmakuista kivennäisvettä. Hymyilin kassaneidille, jonka kauniisti lakattuja pitkiä kynsiä kehuin. Lähdin kävelemään kohti mökkitietä, matkaa oli muutama kilometri ja vedin pikkukylän ilmaa keuhkoihini. Aurinko pilkisti pilvenreunan takaa, koivunoksat heiluivat lempeässä tuulessa, tienpiennar oli täynnä voikukkia. Tuntui hyvältä päästä pois kaupungin kiireestä.

Irtohiekka ja pikkukivet pyörivät lenkkareiden alla, tiheään kasvaneet kuuset varjostivat tienmutkaa, mutta hiekkatie tuntui silti pölisevän. Varsinkin, kun joku idiootti kaahasi tietä pitkin ohitseni jättäen ilmaan leijumaa pölypilven. Auto kuitenkin pysähtyi edessä näkyvän ylämäen huipulle ja kuljettajan puolinen ovi avautui.

Hän astui ulos ovesta ja jäi nojaamaan autoonsa sytyttääkseen tupakan palamaan. Kiipesin mäen ylös ja en tiennyt pitäisi itkeä vai nauraa.
"Toi on mun huppari", kuului tervehdys, joka oli kaukana sydämellisestä. Hienotunteisuus ei tainnut edes sanana kuulua hänen käytöstapoihinsa. Laskin katseeni viininpunaiseen huppariin, jonka olin kuumissani sitonut lanteilleni ja tunsin punastuvani vasten tahtoani.
"Hei vaan sinullekin", vastasin ärtyneenä. Sinihiuksinen tumppasi puoliksi poltetun tupakan hiekkaan ja katsoi minua suoraan silmiin.
"Se onkin aina sopinut sulle paremmin", hän päätti lauseensa hymyyn, jonka voimalla olisin kävellyt ennen vaikka Kuuhun ja takaisin.

Mutta nyt se tuntui vain teeskentelyltä. Jos sinä seisoisit siinä hänen sijastaan, sinä olisit ensimmäiseksi tervehtinyt minua, kysynyt kuulumisia ja halunnut tietää, mihin tarvitsin apua.

Istuin mökissä tuijottamassa tulenliekkeihin, niiden leikki muistutti aivan kuin hoikkia naisia tanssimassa, mutta välillä minä olin näkevinäni tuskasta irvistykseen vääntyneet kasvot.
"Haluatko kertoa, miks sä tahdoit mut tänne?" hän kysyi hiljaa ja puristi käsiänsä vasten kuumaa teekuppia, jonka laski pöydälle.
"Mulla oli paha olla. Jotenkin sellainen irrallinen ja leijaileva olo kuin kaikki se, mitä olen saavuttanut elämässäni, se olisi merkityksetöntä. Mä kaipasin meitä. Sitä puhdasta pulppuavaa iloa, kun sä suutelit mua ja…"
"Mulla on nykyään poikaystävä", hän pamautti.
Annoin leukani loksahtaa auki. Rypistin kulmiani ja käännähdin häntä kohti. Tunsin palan nousevan kurkkuuni. Tietenkin hän oli yli minusta. Tietenkin se olin vain minä, joka kuvitteli vanhan romanssin syttyvän heikosta toivon kipinästä liekkeihin uudestaan. Koska nyt kipinä viimeistään oli sammutettu.
"Mut-"
"Se oli vain vaihe, se meiän juttu. Nyt mä olen löytänyt oman itseni oikeasti. Hei, äläs nyt.. Kuule - shhh.. pikkuinen.." Kyyneleeni kuivuivat hänen paitansa rintaan.

Sinihiuksinen käveli luokseni kivelle ja istuutui alas viereeni hiljaa.
"Tuliko se sulle järkytyksenä - että mulla on nyt poikystävä?" hän kysyi varovasti. Nyökkäsin hitaasti ja pyyhin kasvoni paidan hihaan vetäen syvään henkeä.
"Mä - mä jotenkin taas romantisoin koko jutun ja luulin, että sä olisit ollu odottamassa mua takaisin luoksesi." Käännyin takaisin katsomaan järvelle. Lokit lentelivät veden yllä. Yllemme oli laskeutunut kiusallinen hiljaisuus.

Ja sinä iltana virtasivat kyyneleeni pitkin poskiani. Eivät kauniisti kuin oikeissa kirjoissa, vaan nyyhkien ja pärskien saaden silmäni tulipunaisiksi ja olon kahta kauheammaksi. Mutta sinä yönä minä ymmärsin, että ihmisen on määrä muuttua. Niin myös minun, sillä tällä hetkellä olin jumissa suhteessa, jossa ei liikuttu enää eteenpäin. Sinulla oli työsi, jakkupuvut ja toimistokansiot, minulla omani kuviksenopettajana.

Ehkä kerran minä löydän toisen hänen kaltaisensa, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen - vanhojen kyynelten tahrimana.

"Vain yksi asia", sinä olit henkäissyt muutaman viinilasillisen jälkeen, jolloin aina heittäydyit niin syvälliseksi. "Lupaa, että kerrot minulle ensimmäisenä, jos rakastut johonkuhun toiseen."
Ehkä sinä et tiennyt, että joskus meidän matkamme eroaa, että minun ei kuulu kertoa sinulle seuraavasta rakkaudestani, koska silloin sinä olet jo kaukana takana päin. Vain muistona, yhtenä kyyneltahrana.


//Ihanaa, jos todella luit tänne asti. Kiitos <3 Minua itseäni näin kirjoittana kiinnostaisi kovasti tietää, että minkäsukupuolisiksi nämä henkilöt teidän päässänne muodostuivat?
Ja on se muukin palaute tervetullutta.

10 kommenttia:

  1. Loistava tarina, vei ihan mukanaan!
    Itse ajattelin, että minäkertojana on nainen, "hän" on nainen ja "sinä" olet mies. Mutta jakkupuvusta ja toimistokansiosta tuli mieleen, että tarinassa onkin kolme naista. Olisi hauska tietää, miten sinä olet kirjoittajana nämä henkilöt nähnyt?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on todella sydäntä lämmittävää kuulla! 💗
      Itseasiassa en ole itsekään täysin varma, minäkertoja minulla oli nainen, "sinä" myös, mutta itselläni tuo "hän" muuntautui varmaankin genderfluid-ihmiseksi. Koska itse koin hänet jotenkin maskuliisempana kuin "sinä"-hahmon, mutten kuitenkaan miehenä :D

      Poista
  2. Mmh vasta nyt tajusin, että tästä eivät hahmojen sukupuolet selviä.. :D mutta siis, naisina siis kaikki kuvittelin, mutta nyt kun asiaa aloin oikeasti pohtimaan niin oikeasaan kaikki hahmot voisin kuvitella minä sukupuolena tahansa :D

    Kaunis tarina tosiaankin, jotenkin samaistuttavia tilanteita vaikka itse en lähelläkään tuota ikää tai tilannetta ole :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, niin vähän ajattelinkin, kun tätä kirjoitin. Siks onkin todella mielenkiintoista kuulla, minkä sukupuolen edustajaksi nämä kuvitellaan.
      :D haa, voi kiitos. Saa nähtävästi olla erikoista tekstiä, että se samaistuttaa ilman kokemuksia, joihin samaistua.

      Poista
    2. Okei samaistuminen on vähän väärä sana, mutta tiedäthän kun itselleen kuvittelee tulevaisuuden, ei aivan sellaisia pilvilinnoja vaan vähän realistisemman? Eli oikeammin pystyn samaistumaan "sinuun", koska jollain tasolla kuvittelen päätyväni tuollaiseksi ihmiseksi ja saman kaltaiseen tilanteeseen :D jos tämä nyt millään tavalla kuulosti järkevälle..

      Poista
    3. Todellakin tiedän ja sellaiselta kuvittelulta puuttuu kyllä nyt täysin kokonaan oma verbinsä :D Joo, mä kans nään sut jotenkin tuollaisena jonain bisnesnaisena tulevaisuudessa.

      Poista
  3. Kuvittelin kaikki naisiksi, mutta sinihiuksinen voisi olla mieskin/muu.
    Tykkään sun novellin tunnelmasta, päähenkilön epäröinnistä joka tulee hyvin esille siinä, että hän puntaroi kahden eri ihmisen ja elämäntyylin välillä, eikä oikein osaa olla yksin tai tunne itseään. Myös juoni menee yllättävään suuntaan, mikä on hyvä. Kaikki rakkaustarinat ei pääty siihen, että aina ollaan jonkun kanssa yhdessä.

    Jos joku asia vähän häiritsi niin Sinä ja Hän sekoittuivat välillä.
    esim.
    "Haluatko kertoa, miks sä tahdoit mut tänne?" sanoit hiljaa ja puristit käsiäsi vasten kuumaa teekuppia, jonka laskit pöydälle...
    ..."Mulla on nykyään poikaystävä", hän pamautti.

    Tästä päähenkilöstä olis mielenkiintoista lukea lisääkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Okei :)
      Jee 💙 Aivan totta, olisipa sitä enemmänkin rakkaustarinoita, jotka ei joka loppuisi traagisesti tai sitten "ja he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti"-tyyppisesti. Mutta ehkä niitä ilmestyy ja jos ilmestyykin, niin ilmestyisipä myös lgbt-parituksilla.
      Ai himputti, luulin oikolukeneeni tän tarinan hyvin, täytyy tuo ajatusvirhe korjata heti

      Voisihan sitä vaikka lisää kirjoittaakin!

      Poista
  4. Ihanaa kirjoittamista, kuten aina. Minun päässäni minäkertoja oli koko ajan nainen, kuten myös "sinä", mutta kuva "hänestä" muuttui koko ajan. Ensin ajattelin hänet miehenä, mutta lopussa päädyin siihen että yhtä hyvin "hän" pystyisi olla myös nainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiituksia :3
      Hei jee, samoilla ajatusraiteilla kuten minäkin olin kirjoitusprosessissa.

      Poista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.