keskiviikko 1. helmikuuta 2017

I feel happiness in my soul today




                         People say nothing is impossible but I do nothing everyday.



Jos ei lasketa koulutöitä, mun vähän sinnepäin mennyttä fysiikan ja matikan koetta, olematonta harjoittelua seuraavin kokeisiin, kuviskoulun opettajan täydellisyyskriteerejä, jotka meiän supersyvällinen The Life of the Rose hiilipiirrosanimaatio alittaa kertaheitolla, vaikka meillä on siinä tosi syvällinen sitaatti:
"Everything beautiful dies - no matter how beautiful it was" - niin. Mulle kuuluu tänään itseasiassa hyvää, koska sain hollantilaisen letin hiuksiini välitunnilla ja ihmiset jutteli koulussa. Ja Haloo Helsingin Kevyempi kantaa on paras kappale tänään. Ja mun mantsan esitelmä meni tänään hyvin.
Ja meillä ei ollut saksan tuntia, joten olin jo puoli kahdelta kotona. Ja huulipuna näytti ihanalta luonnonvalossa.

Teatterikerhossa tehtiin sokkoleikin ja musiikin kuuntelun lisäksi ihan älyttömän kiva harjoitus.

Yks pistettiin istumaan vihreälle muovituolille muiden eteen päällään jokin rekvisiitta realistisuuden rikkomiseksi. Ja sitten alettiin kertoa fiktiivista tarinaa - luotiin hahmo, joka heräsi henkiin tarinan myötä.


Tyttö istuu odottamassa jotakuta päällään kuolleen pikkuveljensä villatakki, jaloissaan mielisairaalassa olevan äitinsä villasukat ja kädessään hiusponnari, jonka hän löysi viisi minuuttia sitten kadulta, jota hän nyt pyörittelee sormissaan. Kello tikittää seinällä.
Sosiaalivirkailija astuu tytön viereen, lihava tympeän näköinen mies, jonka ääni on kuitenkin lempeä:
"Odota tässä vielä hetki." Ovi sulkeutuu miehen jäljessä.

Ruskeahiuksinen katsoo valkoista seinää, jonka maali on halkeillut. Kulunut, rikki, sieltä täältä paikattu. Aivan kuten hänen elämänsäkin. Tytön mielessä pyörii vain yksi sana. Miksi? Miksi juuri hänellä ei ole kotia, ei ystäviä, ei perhettä?
Edellinen sijaisperhe halusi hänestä eroon, vaikka tytön mielestä hän on oikeastaan ihan mukava.
Eilen tytön olisi pitänyt päästä käymään pikkuveljen haudalla. Viedä sinne kevään ensimmäisiä valkovuokkoja, pikkuveljen lempikukkia. Ei hän päässyt sinnekään. Nyt veli makaa mullan alla yksin.
Tyttö odottaa, tuijottaa lattiaa hartiat hiukan lysyssä. Olisiko seuraava perhe mukavampi?

Häntä pelottaa. Ei hänellä ole kuin autossa odottava matkalaukku. Villatakki ja loppuun kuluneet sukat ovat ainoat tavarat hänen lapsuuden kodistaan. Tyttö kohottaa katseensa:
"Mä haluun kotiin."

4 kommenttia:

  1. Tuo tarina on liikuttava ja surumielinen...

    Yläkuvasi on ihana :)

    VastaaPoista
  2. Sun hiukset näyttää kyllä ihanan paksuilta ekassa kuvassa :) Kirjotat kans kivalla tyylillä!
    http://mahdollisestiehka.blogspot.fi/

    VastaaPoista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.