tiistai 24. tammikuuta 2017

Tulppaaneja





•••

Männyn neulasissa hehkuu luonnonvalo niiden tummissa vihreän sävyissä vasten lumihankea, johon edellisten päivien kulkijat ovat jättäneet jälkensä. On katkenneita oksia maassa, pieniä koirantassujen jälkiä siellä täällä.
Metsässä on ihana kävellä, vaikka joutuukin varomaan lumihunnun peittämää maata ja tahtoo siltikin liukastella kallioilla.

Jos joskus en keksi tarinaan jatkoa tai seison muuten umpikujassa hahmon luonteen kanssa, metsästä löytyy vastaus. Ja ellei sieltä niin sitten on se löytyy joko bussista ulos tuijottamalla tai veden kohistessa suljettujen silmä luomien ympärillä. Vesilasku ei kiitä, mutta parhaat dialogit muotoutuvat aina suihkun kaakeleita laskiessa. Noin kuvainnollisesta sanottuna, en minä niitä ikinä oikeasti ole laskenut.

Aurinko paistaa ohuen pilviharson takana, sisään tulvii ikkunavaloa. Juuri sitä valoa, joka antaa toivoa sille päivälle. Sitä, johon rakastun uudestaan joka ikinen päivä talvella. Valo, jonka olemassa olon unohdan aina kesäisin, kun se muuttuu itsestään selvyydeksi.

Tuo valo osuu tulppaaneihin ruokapöydällä. Varjot liikkuvat nopeasti, huomaan nostaessani katseen kirjasta. Tulppaat ovat kauniita kukkia, eivät yhtä viattomia ja vastasyntyneitä kuin kielot, eivät yhtä pienen hauraita ja toivekkaita kuten valkovuokot tai katkeria kuin piikkejensä suojiin sulkeutuvat ruusut. Eivät yhtä ylpeitä ja suuria kuin auringonkukat, tai uteliaita, kuten narsissit kevään aikaan. Ei. Niissä on oma viehätyksenä, en vai saa niistä selkeää otetta.

Kellotaulu kielii laiskottelusta, ajasta, jonka olisi voinut käyttää järkevästi.
Lauantai oli sellainen päivä, että teki mieli kävellä kampaajalle ja leikkauttaa hiukset lyhyeksi ja värjäyttää tumman violetiksi.
Saan silmälasit. Näkö on miinuksen puolella, ihmekös, kun matikan tunnilla tuntuu, että taululle ei vain näe enää kunnolla.
Toivottavasti löydän jonkun kivan mallin. Haluan ehdottomasti kokeilla huvikseen, miltä sellaiset potterlasit näyttäisi tällä naamalla.

Yleensä inhoan hammashymyjä, mutta ne jotenkin sopivat pimeisiin sunnuntai-iltoihin, kun istun kirjoituspöydän ääressä lakkaamassa kynsiä tummansinisiksi iltakymmeneltä.

Maanantaina väsytti. Pimeässä oli hyvä kuunnella Haloo Helsinkiä. Ehkä tästä tulee parempi päivä.

2 kommenttia:

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.