sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Ransom Riggs Kolkko kaupunki

Spoilausvaroitus ensimmäisestä osasta Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille.


"Pommien jyrinä oli laantunut, ja sireenit olivat viimein vaienneet, ja minä mietin, olinko pysynyt hereillä ainoastaan maailmanlopun metelin ansiosta."

Sain sentään tänään luettua Ransom Riggsin Kolkon kaupungin loppuun. Yleensä inhoan kauhua kirjojen tyylilajina, mutta tämä... (Okei, onhan tässä paljon fantasiaakin) Tämä koukutti aivan liiaksi. Olin viattomasti sivulla 200 ja muutama sivu myöhemmin numero väitti itsepintaisen jääräpäisesti muka olevansa jo 346.

"Koska me olemme viekkaita", Hugh sanoi.
"Hän tarkoittaa onnekkaita", minä sanoin.
"Lähinnä nälkäisiä", Enoch sanoi. "Sattuuko täällä olemaan ruokaa. Voisin syödä vaikka emurahvin."

Kirja jatkaa eriskummallisten lasten tarinaa siitä, mihin edellinen romaani jäi. Lapset ajelehtivat pikkuveneessään yksin keskellä merta, heidän kotiinsa on hyökätty ja heidän johtajattarensa on lintuna ilman kykyä muuttua takaisin ihmismuotoonsa.
Jacob Portman on päättänyt maksaa isoisänsä ja oman velkansa Neiti Peregrinelle ja tästä päätöksestä alkaa kuoriota - kammottavia lonkerohirviöitä, juoksemista hengen kaupalla ja jännittävyyttä täynnä oleva seikkailu Lontoota kohti eriskummallisten pelastamiseksi 1940-luvulla keskellä sotaa.

Kolkko kaupunki on varmasti koukuttava mieleenpainuva lukukokemus. Pidättelin välillä henkeä, välillä olin tikahtua nauruun ja heti seuraavassa lauseessa sydän särkyi, koska tämä oli niin masentavan surullinen, kauhea ja samalla vähän jopa pelottava kuvituksensa, näiden vintagekuvien takia. Aivan yhtä hyvä kuten ensimmäinenkin osa Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, oli.

"Välillä pimeydestä puski esiin muita kulkijoita, joiden silmistä uhosi pelko ja epäluulo ja jotka puristivat sylissään sattumanvaraisia tavaroita - radioita, ryövättyä hopeaa, kullattua rasiaa, tuhkauurnaa. Kuolleet kantoivat kuolleita."

Tämän alkuvuoden paras kirja, tähän on niin pakko saada jatkoa, koska kiskoin itseltäni hiukset irti lopun kanssa. Juonenkäänteitä, hirviöitä, pari pommia ja nälkäisenä juoksemista takaa-ajattuna, aikamatkustamista silmukoista ihmisten kanssa, joista jokainen on eriskummallinen - näkymätön pikkupoika, tyttö, joka pystyy sytyttämään käsiinsä tulen ja niin, ei unohdeta ehkä maailman viisainta piippua polttava koiraa. Sitä tämä kirja on. Mukaansa imaiseva seikkailu piilotettuna kirjan kansien väliin.

"Nauraminen ei pahenna kauheutta eikä itkeminen paranna sitä. Ei nauraminen merkitse, että olisi välinpitämätön tai että olisi unohtanut. Se osoittaa vain, että on inhimillinen."

2 kommenttia:

  1. Mitää miten tämä on mennyt minulta ohi! Pakko mennä varaamaan kirjastosta heti...

    VastaaPoista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.