lauantai 17. joulukuuta 2016

Mitä järkyttävämpi sitä täydellisempi

Yhtään ei tunnu siltä, että ensiviikolla loppuu koulu. Että ensiviikolla näen parhaan ystäväni jälleen ikuisuuden jälkeen, että ensiviikolla ei ole teatterikerhoa, että näytelmän kenraalihan oli tänään.
Ei vielä voi olla loma, ei kohta voi olla jo joulu. En minä ole tehnyt mitään järkevää tänä syksynä.

Vastahan siitä on hetki, kun oli vielä lämmin ja auringo paistoi. Vastahan siitä oli hetki, kun söin omenanraakileita, että maassa lojui kirkkaanpunaisia lehtiä. Vesilätäköitä, ei pientä likaista lumikerrosta. Nyt tuntuu, että huomenna olisi jo maanantai, että sama arki jatkuu vielä viikon päästä hamaaan tulevaisuuteen asti.

Ja minä vain kuuntelen musiikkia, uppoan tyynyjen keskelle ja odotan. Enkä edes varsinaisesti tiedä mitä. Sinua kai, sitä, että saan halata parasta ystävääni ja puhua kunnolla.

Kai minä odotan lomaa, että pääsen kirjoittamaan, nukkumaan. Ja sitten ei ole aikaisia herätyksiä, ei matikan laskuja, eikä fysiikkaa. Jes.

Tekee mieli vain aloittaa seuraava romaani, unohtaa nurkassa odottavat kouluhommat ja kirjoittaa yömyöhään asti, vaikka mielestä ei saa irti kunnollisia lauseita. Päässä pyörivät Romeon monologi, teatterivalojen kirkkaus silmissä, se vapauttava tunne, kun löytää roolihahmolle oikean fysiikan. Mustat jättisuuret hupparit, vieraat talvikengät, suuret aurinkolasit ja aivan jäätävät harmaat ylisuuret housut tuntuivat tänään sopivalta kilveltä muuta maailmaa vastaan. Monologien näytteleminen on aivan ihanaa, pään tyhjentäminen, että kesken näytelmää ei repeä vielä ihanampaa, mutta kaikken ihaninta on juuri se hetki ennen esityksen loppumista. Kun makaan matolla näyttämöllä ja kaikki taputtavat ja hymy nousee väkisin suupieleen, vaikka tietää taputtamisen kuuluvan näytelmään.

Ne aplodit ovat silti minun. Se aivan hirveä huppari tuntuu oikeastaan aika kivalta.


Ja kuten teatterissa sanotaan, mitä hirveämpi rekvisiitta sitä täydellisempi. Ehkä tuossa lauseessa on järjen hippunen elämääkin varten. Ulkokuoren mukaan ei saa tuomita, kuten sanoin ystävällenikin, kun kirjankannet eivät tehneet oikeutta kirjalle kirjastossa.


2 kommenttia:

  1. Love u girl! ��
    Niin ihanaa tekstiä. Minusta tuntuu samalta ja niin... oon sanaton!

    T: Eräs

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Kiitos. Jes, kerrankin joku ei tiedä, mitä sanoa minun tekstini luettuaan :D

      Poista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.