sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Joskus sitä vain kirjoittaa ja tajuaa jotakin

Katson muiden ihmisten sosiaalisenmedian tilejä ja tajuan omani mitättömyyden. Katson muita ihmisiä ja tajun oma mitättömyyteni, katson ulos ja tajuan oman maailmani pienuuden, kuljen jonkun ihmisen ohi ilman, että hän reagoi mitenkään minuun, vaikka minulle hän merkitsi joskus jotakin.

Joskus sitä vain luulee merkitsevänsä paljon ja oikeasti jotakin tälle universumille. Jollekulle.
Ja joskus sitä merkitsee, ihan vain hetken ja seuraavana päivänä ei sitäkään.

Joskus sitä koettaa auttaa, muttei saa sanaakaan suustaan, joskus sitä koettaa haaveilla, mutta päätyy vain tuijottamaan eteensä. Joskus sitä yrittää kasvaa merkitykselliseksi, saavuttaa jotakin - vain tajutakseen, että on antanut ajan virrata ohitse. Että nyt kohta on jo joulukuu.

Katson muita ihmisiä, vertaan itseäni muihin. Siitä tavasta on niin kovin vaikea päästä eroon. Luulen olevani saavuttanut jotakin, luulen päässäni jostakin vaiheesta yli ja luulen tajunneeni jotakin.

Ainut asia, jonka välillä tajuaa on se, että aikaa on rajallisesti ja se aika, joka minulle on annettu pitäisi osata käyttää järkevästi. Ehei, ei tule kuulonsakaan. Käytän viikonlopun romaanin lukemiseen, äidinkielen tunnin teatterikerhon näytelmän kirjoittamiseen, historian kokeeseen lukuun varatun ajan tämän postauksen kirjoittamiseen.

Ehkä minä joskus opin, otan askeleen eteenpäin ilman kolmea pientä taaksepäin. Ehkä sitä joskus tajuaa tehneensä jotakin merkityksellistä. Ehkä minä joskus saan kirjoitettua tänne blogiinkin jotakin fiksua. Vaikka onhan tämäkin teksti aika kaunis. Vai mitä?

Kaipaan lunta.

2 kommenttia:

  1. Olet sinä luonut paljonkin kaunista :). Luulen, että pitäisi vain hyväksyä se, että meitä ei tulla muistamaan. Kaikki me ollaan viime kädessä mitättömiä. Mutta kyllä minäkin haluaisin saada jotain hienoa aikaan ja painua mieleen, muuttaa maailmaa.

    Joku päivä luin erään sitaatin, joka ilmaisi jotenkin hienosti seuraavan ajatuksen. Meillä on yhtä paljon tunteja päivässä kuin esimerkiksi Leonardo DaVincillä, äiti Teresalla ja Michelangelolla. Se voisi olla rohkaiseva ajatus, mutta luulen, että me vain tuhlataan päivittäin ne tunnit. On se kuitenkin surullista, Mozart oli 8- vuotiaana säveltänyt sinfonian. Mitä minä olen saavuttanut tähänkään mennessä? Kaikki pitäisi vain hyväksyä, niin helppoa se kai on. Hyväksyä mitättömyys, huonompi keskiarvo, tuhlatut tunnit, ohi valuva aika. Elämästä tulisi oikein mukavaa, eikös?

    Ole hyvä, piristin varmasti taas päivää :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei aina ihan siltä tunnu.
      Niin, se olisi ihanaa :)

      Onhan se, aina löytää tälläistä piristävää luettavaa :D No ei vaineskaan, tuo sitaatin idea on muuten oikeasti aika hyvä.

      Poista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.