torstai 19. toukokuuta 2016

Kirjoituskilpailutarinani

Pieni sinisiipinen sudenkorento laskeutuu kädelleni. Se, joka asustaa samanlaisella järvellä kuin sinun silmiesi kauniit värit ovat. Yritän koskettaa sitä, mutta se vain hajoaa tuhkaksi silmieni eteen. Se sudenkorento olet sinä, sielunsisko. Vaikka kuinka haluaisinkin koskettaa sinua pelkään, että hajoat tomuksi eteeni, purkaudut kyynelien padoksi tai surmaat minut yhdellä katseella… Murrat henkisesti pala kerrallaan tarkoituksetta viesteilläsi ja menetän lopulta toivoni saada sinut itselleni.

Pelkään niin kovasti kaikkea, kuulen kaislikon suhinaa kaikkialla, näen silmäkulmastani varjoja, jotka eivät ole todellisia. Näen sinut kurkistamassa puun takaa metsikön reunassa, tunnen punaiset huulesi ihollani ja sormesi hiuksissani. Kun avaan silmäni, olet poissa. Tilalle on tyhjyys… Olet siellä jossain niin kaukana, asut nykyään ulkomailla. Etkä ole palaamassa sieltä kuin vasta kesällä… Joudun odottamaan vielä kuukausia. Kestänkö minä sen odottamisen? Paljonko näin nuori voi kestää?

Olen kuin se ruskea juovikas kissanpentu siellä koivikossa. Muistatko sen, kultapieni? Se, joka naukui kovaan ääneen yrittäen vain saada omaa itseään kuuluville. Se vihreä silmäinen kissa olen minä. Tahdon vain leikkimään omenapuun varjoihin, letittämään pitkät vaaleat hiuksesi palmikolle ja suutelemaan niskaasi hellästi. Haluan metsälaaksoon leikkimään oman keijukaiseni kanssa, hautaamaan kasvoni kielokimppuun ja hymyilemään sinulle ketunleipämeren yli. Kiipeilemään sammaloituneelle puunrungolle, nauramaan kanssasi. Tahdon, että maailma, että sinä kuulet minun naukaisuni.

En tahdo olla yksin kotona tuijottamassa kukkatapettia huoneessani, kuuntelemassa mieleni äänetöntä kiljuntaa, sen ja sydämeni nyrkkitappelua näistä tunteistani. Vaikka voinkin kirjoittaa kasan runoja, en pysty ajamaan kokonaan tätä pois. Kiedon käteni polvieni ympärille ja keinun edes takaisin, tuijotan puhelintani ja koulussa ajattelen, että kohta pääsen taas juttelemaan kanssasi, ihan kohta. Olen sekaisin ajatuksistani, sekaisin kaikesta. Jos voisinkin itkeä itseni uneen, tekisin mieluusti niin, mutta en pysty. Kyyneleitä ei tule ja jäljelle jää vain tämä ontto olo, joka valtaa minut yön pikkutunneilla. Ikävä ja kipu riipivät sisälläni vuorotellen kuin musta eteenpäin vyöryvä koski. Tukehdun.

Siellä jossain pimeyden keskellä näkyy kuitenkin valon kaistale, pienen liekin välähdys ulkomaailmaan kylmyydessä. Minulla on unelma, pieni salainen haave, jonka olen monta kertaa kuiskannut hämärään huoneeseeni. Minulla unelma, joka koteloitui viime talvena ja puhkesi perhosena kukkaan lumen sadellessa maahan. Hennot siivet lepattavat sydämessäni ja kietovat sieluni suloiseen lämpöön.

Olen rakastunut parhaaseen ystävääni.

Se tuntuu yhä niin järjettömältä, en voi… Ei ei ei. Siltikin se on totta ja todellista. Kaikki tämä tuntuu niin oudolta ja uudelta. Olen ihastunut, haaveilen salaa kaiken maailman siirappisista suudelmista ja keskusteluista sielunsiskoni kanssa, sen ainoan ihmisen, jolle voin puhua oikeasti tunteistani. Nyt sekin mahdollisuus tuntuu riistetyltä, sillä en minä kaikesta uskalla puhua ystävälleni, en tahdo satuttaa häntä enempää. Hän tietää tunteistani. Sisko rakas, kerro minulle, että tämä kaikki on pian ohi.

Pieni keijukaiseni… Välillä minun vain tekee mieli kertoa sinulle kaikki ne kauniit unikuvitelmani, joita kehittelen yksinäisyydessäni. Sen miten saan ensisuudelmani sinulta metsässä, luemme mökillä vierekkäin myrskylyhdyn valossa, halaamme toisiamme auringon laskiessa ja suutelemme metsälammella uidessamme sudenkorentojen lennellessä ympärillämme. Voi kunpa se kaikki olisikin totta, ne vanhanaikaiset tanssiaiset ja kuun valossa vaihdetut suudelmat.
Ehkä minä uskallan kertoa tämän yhden niistä viattomista.

"Aurinko laskee hiljaa takanamme, seisomme vierekkäin kotikallioittemme korkeimmalla kohdalla, josta näkee kaikkialle aina kerrostaloja vilisevään horisonttiin asti. Hiljaisuus välissämme ei ole kiusallista - päin vastoin - se huokuu pientä hulluutta ja uteliaisuutta.
"Mitä mietit?" kysyt minulta hiljaa kun, otat kädestäni kiinni. Tuijottelen kaukaisuuteen ja lausun puoliääneen ajatukseni vahingossa:
"Voinks mä suudella sua?"
Keskikesän aurinko lämmittää vielä, mutta värähdät silti. Nyökkäät milteinpä huomaamattomasti. Pieni lämmin ailahdus tuntuu rinnassani ja kipinä syttyy heti, suupieleni kohoavat hymyyn. Käännyn sinua vastapäätä ja nostan epäröiden käteni leukaluusi alle siten, että sormeni leikkivät hiuksissasi. Haluanko mä tehdä tän todella? Silitän peukalolla poskeasi ja kumarrun hitaasti suutelemaan sinua raollaan olevilla huulillani. Suljen silmäni, kun kielesi koskettaa alahuultani. En tiedä miten koko suudelma pitää tehdä, mutta se tuntuu hyvältä. Vartaloni välitse hulmahtaa kuumuus. Irrottaudut suudelmasta ja minä purskahdan nauruun
"Oliko se niin kamalaa?" saan kysyttyä.
"Ei, kokeillaanko uudestaan?" vastaat nauraen. Kiedon käteni niskaasi ja hymyilen."

Joskus toivon, että tämä unelma hiljalleen menisi ohi. En kuitenkaan saa koskaan sinua, sinä et ole ihastunut minuun vaan siihen yhteen poikaan. Kuitenkin taistelisin tämän haaveen puolesta hampaat irvessä, en luovu tästä millään hinnalla. Rakkaus sattuu, kukaan ei kertonut kasvamisen olevan tälläistä.
Olen aina inhonnut sanaa murrosikäinen, teini, biologian oppikirjoissa puhutaan mielialan vaihteluista, oman aseman ja seksuaalisuuden hakemisesta. Kukaan ei silti kertonut tämän olevan tällästä. Kukaan ei kuiskannut minulle korvaan miltä tuntuu rakastua, mitä sydänsurut ovat oikeasti. Enemmän pelättiin ja jännitettiin joidenkin kuukautisten alkamista… Ihan oikeasti? Se oli kuitenkin pientä verrattuna siihen kaikkeen, mitä päässäni myrskyää nyt.

Miksei missään oppikirjassa kuitenkaan lukenut mitään mielen vuoristoradoista? Tästä ahdistavasta olosta. Siitä, että puhuu mitä sattuu kenelle sattuu eikä tarkoita puoliakaan, turhautuu itseesä ja turhautuu turhautumistaan. Tekee mieli heittäytyä lattialle ja itkeä, toisaalta taas liidellä pilvissä rakastuneena. Kukaan ei kertonut kasvamisen olevan tälläistä… että rakastuisin, että haluaisin oikeasti suudella jotakuta, että haaveilisin olevani hyvä ihminen, mutta mielessäni kiroilen koko ajan vaikken tahtoisikaan… Eihän tässä ole mitään järkeä? Ei ole, uskokaa ihmiset. Aina välillä tuntuu, että missään ei ole mitään järkeä enää. Kaikki on vain sääntöjä, rutineeja, samanlaisia päiviä toistensa jälkeen. En halua olla nuori, haluan takaisin lapseksi. Takaisin sinne jonnekkin viattoman kesän valtakuntaan, kyllä kiitos.

Kaikki ihmiset varmastikin unelmoivat jonkinlaisesta rakkaudesta? Ei kai siinä ole mitään väärää, eihän ole väärin rakastua? Mitä te muut sanotte, jos rikon koteloni seinämät ja muutun perhoseksi, jolla on siivissään hopeat reunat ja sateenkaaren värit?
Kissana olo on kyllä mukavampaa, saan vain hiljaa kehrätä, kun maailma tuhoutuu edessäni. Ei tarvitsisi ajatella, mutta… Sitä minä juuri tahdon. Saada tämä kaikki järjestykseen, siirtää kelloa eteenpäin ja huutaa vastaan sille minälleni, joka vakuuttelee, että aika parantaa haavat, että jos odotan kaikki palaa ennalleen.
Se ei ole palaamassa. Niin hullulta kuin kuulostaa, minä todella haluan olla rakastanut parhaaseen ystävääni. Haluan kokea tämän ja nauraa ja itkeä itselleni jälkeenpäin. Tahdon antaa unelmalleni siivet ja opetella lentämään. Kaatua, nousta uudestaan pystyyn, levittää hauraa siipeni ja voittaa itseni edes tämän yhden kerran.

Lennä ja tee se pieni keiju siellä jossain onnellisemmaksi, kuiskaan siniselle perhoselle ja hymyilen hieman. Naukaisen vielä kerran kissana, mutta kohta, aivan pian olen perhonen, enkö olekkin? Sillä unelmat muuttuvat, ne oppivat lentämään ja kasvattavat meille siivet, joita tarvitsemme pudotessamme.


---

Osallistuin tällä tarinalla vuoden alkupuolella yhteen kirjoituskilpailuun :) Ja itseasiassa jopa voitin tällä rahaa ja kirjapalkinnon itselleni :3

8 kommenttia:

  1. Ihana teksti! Muista, että voit aina puhua minulle. Se ei ole vaikeaa kun pääset vauhtiin ja lupaan, että kuuntelen!

    Terveisin. Eräs

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♡ Yritän muistaa :) Se vain on välillä hankalaa..

      Poista
  2. Ihana teksti! ♡ Tunteet välittyivät hyvin ruudun tällekin puolelle ja en voi olla miettimättä kuinka totta tämäkin teksti oli... Se tunteiden vuoristorata ei ole niin helppo juttu kuin väitetään :)). Jos voisi murtaa kaikki mieltä hallitsevat kahleet ja lähteä lentoon, lentää sinä kauniina perhosena mutta vielä on vain ne pienet tekstit ja tunne kuinka seinät kaatuvat päälle. Meillä on omat murheemme, ja meidän kaikkien päälle ne seinät joskus romahtavat (joskus vain turhan usein) mutta välillä niitä jaksaa pitää ylhäällä ja hymyillä! Sitä tunnetta tavoitellessa...
    Ja hei, enää pari viikkoa siihen odottamaasi kesään! :))

    ♡: Tuuliviiri

    PS: en yhtään ihmettele että voitit tällä jotain!

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Ihana kuulla, että pidit tästä tekstistä :) Ja totta.
      Olet oikeassa! *pieni voitontanssi* Enää neljä koetta ja sen jälkeen vapaus :3

      Poista
  3. Kiitos kun postasit tämän hienon tekstin :-)! Ihanaa keijukesää!

    VastaaPoista
  4. Minun ihana keijukaiseni siellä on taiteillut jotain näin kaunista! *-* kiitos, sä tosiaan osaat kirjoittaa. Yleensä, kun tuo palasen omaa elämäänsä tarinoihin, kun kirjoittaa omista tunteista, niin tarinoista tulee jotain niin kaunista - en väitä, etteikö tarinat muutenkin olisi hyviä, mutta siinä on vaan "sitä jotakin" silloin, kun tarinassa on mukana jotain omaa. Sitä ei tarvitse lukijan tietää, se voi olla vaikka joku tarinan keksitty hahmo jolla on samanlaisia luonteen- tai ulkonäön piirteitä kuin omalla ystävällä, mutta se tuo eloa ja väriä sen hahmon kirjoittamiseen, kun se ei ole täysin itse keksittyä vaan se on saanut osan jostain todellisesta. (jonkun pitäis kieltää mua jaarittelemasta kirjoittamisesta, koska sillon tulee pitkää tekstiä :D)
    Ja koska satun hyvänä ystävänäsi tietämään näitä juttuja, joista tarinassa kirjoitit, niin senkin takia pystyin sanomaan tämän mitä sanoin, koska se näkyi tarinassa. Kun sä toit sun omaa elämää mukaan tähän niin tekstistä tuli todella todentuntuista ja koskettavaa. Ja kuten jo edellä sanoin niin toki tarinat on hienoja muutenkin, mutta tajusit kuitenkin pointin! En minäkään ihmettele, että voitit tällä jotain. Voisimpa mäkin osallistau kirjoituskilpailuihin, se olisi ihanaa! Se jännityksen tuntu, kun on osallistunut johonkin ja odottaa, miten siinä sijoittuu. Sitä en ookaan päässyt hetkeen kokemaan!
    Mutta jokatapauksessa, kiitos rakas tästä tekstistä!
    <3: Annika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä kilometrikommentista :D Olet oikeassa ja jos tarinassa on jotain omaa sitä on myös mielenkiintoisempi kirjoittaa :3
      <3

      Poista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.