torstai 14. huhtikuuta 2016

Kirjoitettuja ajatuksia

Minä en ole tähän asti ollenkaan ikinä ajatellut siskoutta. Olen aina asettanut ystävyyden verisiteiden eteen ja pitänyt pikkusiskoani aina sinä ärsyttävänä 5-vuotiaana... Sitä hän joskus kyllä tuntuu vieläkin :D Nyt kuitenkin, kun eilen häntä kuuntelin avautui uusi portti nykymaailmaan.

Eivät meidän luokkalaiset kiroilleet kakkosluokalla, eivätkä käyttäytyneet kuin kapinalliset teinit. Ei minulla ollut muistaakseni ongelmaa, että pitäisi olla samanlainen kuin muut - se tuli vasta paljon myöhemmin.

Välillä se vain tuntuu järkyttävältä ajatella, että joku 8 vuotias kiroilee ja näyttelee käsimerkkejä. No tapansa kullakin, itse nimittäin vieroksun tämän tapaista.
Ehkä nykynuoret todellakin aikuistuvat aikaisemmin. Tai toisaalta, kyllähän sitä vuosikymmenia sitten mentiin naimisiin nuorena. Historia toistaa itseään, me vain olemme hieman muokkaantuneet.

Joskus minä kyllä tunnen itseni oikeasti vanhemmaksi kuin tavallista - katson siskoani ja saan taas pienen hauraan aavistuksen, mitä kasvaminen aikuiseksi on..

•••
Ihmiset valittavat siitä, että toiset ihmiset valittavat heidän ongelmistaan. Minä pidän valittamisesta. Mietin aina silloin, että eihän minulle ole ongelmia, voin ihan hyvin. Kai minä voinkin. En ole masentunut tai muuta vastaava. Välillä tekee silti mieli käpertyä johonkin pieneen nurkkaukseen vintille turkkejen sekaan ja unohtaa kaikki. Tämä kaikkihan vain kuuluu tähän ikään, niinhän te sanotte.

Entä jos ei kuulu?

Olen kurkkuani myöten täynnä ihastumissotkuja, paras ystäväni asuu ulkomailla ja minulla on ikävä häntä. Kuka ihan oikeasti jaksaa elää kolmen porukoissa koulussa, kun tuntuu, että on koko ajan kolmentena pyöränä? Ja ne insidejutut.. huoh.
Koska aivan sama mitä minä teen, tulen joka tapauksessa olemaan aina vähän tälläinen, minä. Se, joka ihastuu sielunsiskoonsa ja, jonka suurin haave on tulla kirjailijaksi.
Ei minua saa yleistettyä kunnolla.

Miksi uskotella, että tämä kuuluu tähän ikään, että niinhän niillä kaikilla muillakin on ongelmia? Minun puolestani saakoon kuulua, mutta välillä ei jaksaisi käydä läpi samoja asioita, jotka pyörivät mielessä. Tämä on yksilöllistä..

•••

Me kierrämme kehää, tarvomme loputtoman pitkältä tuntuvaa käytävää. Emmekä koskaan saavuta toisiamme... Labyrintissä, jonka keskipiste on onnellisuus. Seison umpikujassa, tuijotan eteen ilmestynyttä seinää. En tiedä, mitä enää on edes tehtävissä... Leivätmurut ovat loppuneet.

Rakastuminenko oli niin ihanaa ja helppoa? Onhan se, liiankin. En tahtoisi päästä irti, haluaisin olla onnellisesti rakastanut, sillä nyt en ole. Tahtoisin vain saada käteeni pensassakset ja raivata tieni luoksesi, sulkea sinut syliisi ja olla ihan hiljaa puristaen sinut itseäni vasten..

Minä kaipaan sinua

4 kommenttia:

  1. Minäkin kuvaisin tätä labyrintiksi... Ja se onkin ärsyttävää, kun aikuiset sanovat että "tuo on vain murrosikää" ja nauravat.
    Minua valittaminen yleensä häiritsee... Siis sellainen ainainen valittaminen, toisaalta teen sitä itsekin.

    VastaaPoista
  2. Se on vaan niin kummallista kun ne pienet ihmiset, jotka luokittelisin vasta lapsiksi, meikkaavat ja kiroilevat.. Itse leikin barbeilla 8- vuotiaana! :D

    Mutta niin, sanotaan että kaikki tämä helvetti kuuluu murkkuikään, kyllä se menee ohi. Entä jos ei?
    Joskus valittaminen helpottaa sitä, kai se pitäisi meille sallia? :D

    ♡: Tuuliviirii

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! :D
      Kaipa sen on pakko.. Täytyyhän meille ja valittamisesta saa aina loistavan keskustelun käyntiin! :D

      Poista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.