torstai 4. helmikuuta 2016

Kuka meitä on tuomitsemaan?

Me tuomitsemme itse toisemme, halveksumme muita ja alennumme juoruilemaan ties mistä keskenämme. Väitämme olevamme maailman älykkäin laji. Olemme samalla sen tyhmin.

Ihminen on se, joka on muuttanut maailman kulun, sulattanut jäätiköitä, metsästänyt eläimiä sukupuuttoon. Sellaisia me olemme, metsästäjiä aseinamme terävä kieli ja kekseliäät aivot.

Me tapamme toisiamme, kunnes jäljellä ovat vain ne voimakkaimmat. Mitä se vastapuoli tekikään? Mitä se sadat siviilit, tuhannet lapset tekivät?
Me haukumme toisiamme, katsomme virnuillen, kun joku juoksee kotiin itkemään. Mitä hän teki mielestämme väärin? Ei pukeutunut farkkuihin vai?
Me epäilemme toisiamme, katsomme sokeasti vain ulkonäön ja taustan perään. Miksemme kohota katseitamme silmiin, tutki vastaan tulevan hymyä. Missä ne hymyt edes ovat?

Me olemme hirviöitä, hyljeksittyjä eliöitä, tappajia, henkiin jääneitä selviytyjiä.
Mutta me olemme myös taiteilijoita, haaveilijoita, me kaikki olemme olleet joskus lapsia, hymyilleet niille tuntemattomille sedille ja tytöille bussissa, seisoneet uhmakkaina aurinkolasit päässä kaatosateessa. Se on meidän valintamme, ketä me haluamme olla.
Sillä kuka meitä on tuomitsemaan? Joku yläpuolinen voima? Eikös hänkin sitten muka ole joskus ollut nuori ja lapsi, tehnyt virheitä ja itkenyt kaatuessaan?

Minä ainakin olen kaatunut hymyillen, oppinut virheistäni. Tahdon olla haaveilija, antaa muille toisenkin mahdollisuuden, en se julma valkoperuukkinen tuomari. En suostu uskomaan, että tästä maailmasta tulee mustavalkoinen sitä mukaa, kun kasvan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.