maanantai 25. tammikuuta 2016

Hiljaisuudessa ikävä herää

En tykkää ihmispaljoudesta, en tykkää melusta. Pidän sinertävän metsän iltapäivän hiljaisuudesta, tykkään hiljaisuudesta, joka laskeutuu tyhjään huoneeseeni iltaisin. Se on syvää hiljaisuutta, sellaista kuin metsässä.

En pidä nälvivistä huudoista, vaikka ne eivät olisi minulle tarkoitettukaan, en pidä siitä riipivästä tunteesta, joka valtaa minut kuin nälkä pikkulapsen. Äiti -ruokaa, se huutaa sisälläni. Se tahtoo jotain, se tahtoo, että tämä ikävä lakkaa, se on kuitenkin koukossa siihen narkomaanin lailla. Lisää lisää, mene pois tuska, tahdon silti vielä vähän... jotta muistan, jotta tunnen edes jotain.
Pieni sarvipäinen olio huutaa ikenet ammollaan, kätkeytyy ihmisen hahmoon, mutta kukaan ei tunnista sitä.

Sillä se on minun sisälläni.

Aivan kuten sekin minäkin tunnen itseni välillä erilaiseksi. Yksinäiseksi, vaikka istuisin ihmisten ympärillä, koska kaikki he ovat piiloutuneet jonkin taakse, kirjan, kännykän.
Istun sanattomassa hiljaisuudessa ja sisälläni vuokralla elävä olio vinkaisee. Huomaa minut.

Se houkuttulee minut - varsinkin yksin tyhjässä huoneessa - sulkemaan silmäni ja ikävöidään sinua. Ja silloin hiljaisuus muuttuu, se alkaa elää aivan kuten luokkahuoneessa. Tuuli on kuin ne takapulpetin kuiskaukset, auton valot hetkellisenä seinällä muistuttavat ohi kiitävää naurahdusta.

Hiljaisuus... yksi ajatus jyskyttää mielenpohjassa, olisipa jo kesä ja tämä kaikki ohi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.