torstai 10. joulukuuta 2015

Paloistahan syntyy kollaasi

"Hei jee pääni on poltettu!"
"Ei... sormeni lähti irti.."
"Noi silmät ovat pelottavat... heijastavat oudosti."
Ja ei, kyse ei ollut oikeista ruumin osista :D Tämän tyylisiä lausahduksia kuuntelin kuvataidekoulussa, jossa savityötämme oli vihdoinkin poltettu! Jes!



•••

Siveltimellä
maalaan tulevaisuutta.
mustaa mustaa...
Tuhkaa ja pimeyttä.
Laukku putoaa tuolilta,
värit leviävät,
tekisinkö sitten sateenkaaren?
Ja muuttaisin alle meren?
Vilkaisen työtäni.
Onko olemassa vielä toivoa?

•••

Teatterikerhossa.. kohtaus, jos minä en ole. Hyvä.
Voin siis levätä, hylätä opettajan roolin ja istua lavan takana pehmeässä nojatuolissa.
Tai voin kerrankin huoletta keimailla peilikuvalleni. Haroa hiuksia, leikkiä pientä mallia...
Eihän kukaan ole katsomassa.
Katselen varjojen leikkiä seinillä ja kuuntelen harjoituksia.
"Ja tässä kohtaa te halaatte.... toinen huomauttaa, että eihän se viikko ole niin pitkä aika.."
Näytelmässä kaksi lasta joutuvat lopussa eroon toisistaan viikoksi.
Kuvaillaan, että ero tuntuu ikuisuudelta... no entä sitten miltein vuosi nuoren mielestä? Miltä se tuntuu?

Tältä.

Minulla on taas kyyneleet miltein silmissä.

•••

Olen peiton alla vaikka kello ei tule vielä edes seitsemää.
Kirja kädessä, jotain hyvää ja musiikkia... ♡




•••

Kirjoitan äikän kirjotelmaa eteenpäin... 

"Tarinamme alkaa eräältä aurinkoiselta aukiolta Firenzen kaupun-
"Ja luulee osaavansa kirjoittaa, tekopyhä kana, pyh! Ei keskeltä tarinaa kannata aloittaa tässä tapauksessa", toinen puoliskoni virkkoo yksitoikkoisella äänellään vieressäni. Tuo iänikuinen marmatus, kaakatus ja jankutus… olen pikku hiljaa saamassa siitä jo tarpeekseni… aargh…
"No hyvä on, kultaseni. Aloitetaanpa sitten uudestaan", vastaan mitä herttaisemmalla äänelläni.
"Että kehtaatkin kullatella… olen sinua sentään 12 vuotta vanhempi", hänen viileästä äänestä kuulta läpi iva.


Tuhahdan. Tarinamme alkaa siis maailman kuuluisammasta maalauksesta, maalaukesta, johon on kuvattu salaperäinen naisen hymy. Toisen huulet ja ulkonäkö, siltikin juuri minun hymyni, Mona Lisan. Ei oikea nimeni ole Mona Lisa, eihei. Mutta sen nimen eräs taitava renessanssi mies antoi muotokuvallemme yli 500 vuotta sitten.
"508, se maalattiin 1507", kuuluu tarkka ääni vasemmalta puoleltani.
"Äsh, ole sinä nyt siinä hiljaa! Pilaat prologin tunnelman", kivahdan takaisin. Kuten tavallista, ajattelen. Nyt varmaankin kultapieni ihmettelet kuka tämä seipäitä niellyt vanha nainen on vieressäni… ("Jollakulla taitaa mielikuvitus laukata taas… seipäät eivät sovellu ruuaksi..") Eivät niin, mutta sinullahan olikin niin herkkä vatsa, että puunpurua se kaipaakin. Hah.

Ennen vanhaanhan uskottiin, että valokuva varastaa ihmisen sielun ja vangitsee sen kuvaan asumaan. Mikseivät maalaukset tekisi samaa?

 Sillä ne todella tekevät...."

2 kommenttia:

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.