keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Da Vincin rakastajattaret

Hyvää joulua kaikille! *ojentaa kaikille lumihiutale paperein koristetun lahjapaketin lämpimän halauksen kera* Tässä minun joululahjani (muutan tunnin etuajassa, mutta hälläväliä) juuri teille kaikille, jotka blogini nyt avasitte :3 Kirjoitelmani, joka sijoittuu osittain... tai no, empä selittäkkään mitään ;) Lukekaa, nauttikaa! Ja jos jotain kommentiksi ruksaatte, niin ehditte vielä pelastaa poissa olevan joulumieleni.. :D

"Tarinamme alkaa eräältä aurinkoiselta aukiolta Firenzen kaupun- 
"Ja luulee muka osaavansa kirjoittaa, tekopyhä kana, pyh! Ei keskeltä tarinaa kannata aloittaa tässä tapauksessa", toinen puoliskoni virkkoo yksitoikkoisella äänellään vieressäni. Tuo iänikuinen marmatus, kaakatus ja jankutus… olen pikku hiljaa saamassa siitä jo tarpeekseni… aargh… 
"No hyvä on, kultaseni. Aloitetaanpa sitten uudestaan", vastaan mitä herttaisemmalla äänelläni.
"Että kehtaatkin kullatella… olen sinua sentään 12 vuotta vanhempi", viileästä äänestä kuultaa läpi iva hänen puhuessaan.
Tuhahdan. Tarinamme alkaa siis maailman kuuluisammasta maalauksesta, johon on kuvattu salaperäinen naisen hymy. Toisen huulet ja ulkonäkö, siltikin juuri minun hymyni, Mona Lisan. Ei oikea nimeni ole Mona Lisa, ehei. Mutta sen nimen eräs taitava renessanssi mies antoi muotokuvallemme yli 500 vuotta sitten. 
"508, se maalattiin 1507", kuuluu tarkka ääni vasemmalta puoleltani. 
"Äsh, ole sinä nyt siinä hiljaa! Pilaat prologin tunnelman", kivahdan takaisin. Kuten tavallista, ajattelen. Nyt varmaankin kultapieni ihmettelet kuka tämä seipäitä niellyt vanha nainen on vieressäni… ("Jollakulla taitaa mielikuvitus laukata taas… seipäät eivät sovellu ruuaksi..") Eivät niin, mutta sinullahan olikin niin herkkä vatsa, että puunpurua se kaipaakin. Hah.

Ennen vanhaanhan uskottiin, että valokuva varastaa ihmisen sielun ja vangitsee sen kuvaan asumaan. Mikseivät maalaukset tekisi samaa? 
Sillä ne todella tekevät.... 
Minä ja tämä toisella puolella asustava henkilö olemme molemmat olleet mallina tässä taulussa. Kuoltuamme me jäimme muotokuvan vangeiksi, sikäli tämä taulussa eläminen on hauskaa, mutta tuon toisen jääpatsaan kanssa on ollut tässä vuosisatojen kuluessa vähän turhankin hankalaa… 
"Vai muka jääpatsaan... aloita nyt jo kertomaan se sinun nii-in liikuttava ja suloinen elämänkertasi", minua komennetaan.

Elämäni tarinani on todella mielenkiintoinen ja suloinen. Se kaikki alkoi… 

Siitä, kun Firenzen kylän laitamille köyhän ruukuntekijän perheeseen syntyi tyttövauva. Vauvalla oli jo syntyessään pieni salaperäinen hymy, joka ei ihan yltänyt nostattamaan silmäkulmiin naururyppyjä, mutta johon kaikki silti rakastuivat. Tytön varttuessa hänet haluttiin aikansa mukaisesti hyviin naimisiin. Kun sopiva naimaehdokas löytyi lähimmästä kylästä mustatukkaisen ollessa 15-vuotta, tyttö pelästyi pahoin. Naimisiinko? Mutta…
"Zaira! Zaira herää nyt! Papá on lähtenyt, pihistin häneltä kolme kultakolikkoa… ", 10-vuotiaan tytön ääni kuuluu yläpuoleltani. Raotan pitkiä silmäripsiäni aavistuksen verran. Kultakolikkoa…?
"Amaria, mitä sinä olet mennyt tekemään?" kysyn hädissäni, kun pomppaan pystyyn alkeellisella patjallani.
"Varastin.. mutta nyt sinä pystyt karkaamaan! Ja tekemään taidetta! Et sinä halua naimisiin ja saada kymmentä lasta, kuten äiti. Sinä haluat maalata", lapsi selittää silmät säihkyen. 
Totta. Minä todella haluan maalata. Taide on elämäni, se on jotain niin kaunista. Mutta tyttönä, enhän minä voi mennä oppipojaksi minnekään ateljeeseen, minun paikkani on kotona hellan ääressä, kuten äiti sanoo. Tai aviovuoteessa, kuten voin itse lukea hänen kasvoiltaan. Ei.

Päätys syntyy aivoissani nopeasti, minä karkaisin tänä yönä. 

Painan lämpimät huuleni tytön otsaa vasten.
"Sinä olet rakas tyttö. Jumala sinua siunatkoon." Kuulen samat sanat kuiskattuina kaulaani, kun tyttö kietoo kätensä ympärilleni. Nousen varovaisesti ylös sängystä, palmikoin pitkät hiukseni ja puin ainoan ehjän mekon päälleni. En tarvitsisi kenkiä, eihän matkaa kaupungin keskustaan, jonne karkaisin olisi kuin viisi kilometriä. Nappaan mukaani vielä vaaleanharmaan matkaviitan. Nostan hupun kasvojeni suojaksi ja katson vielä kerran vanhina pikkusiskoani.

Amaria työntää käteeni nahkapussin, jossa on muutama kolikko ja tärkeimmät aarteeni. Äitini ohut hopeinen rannekoru, jonka sain häitä varten ja väriliituni. 
Avaan hiukan kallellaan seisovan oven kylmään ulkomaailmaan ja lähden pitkälle tielleni ilman varsinaista päämäärää. Kotiin en jäisi, en mene naimisiin pakosta. Olen jo kihloissa taiteen kanssa. 

Näin. Nyt tiedätte tarinan lähtökohdat, nuoren tytön karkaamassa kotoaan. 
"Anteeksiantamatonta… Karata nyt tuolla tavalla.", valittaa Se-ärsyttyvämpi-puoli-maalauksesta. 
"Eikä ollut", vastaan yhtä kylmänrauhallisesti. Seuraavaksi rakas lukijani, saat kuulla kuinka tapasin yhden maailman tunnetuimmista ihmisistä. Leonardo di ser Piero da Vincin, taiteilijan ja suurenmoisen keksijän.

On hämärää ja auringonnousuun varmasti vielä aikaa. Kävelen kuun valaisemalla hiekkapolulla ja ensimmäisen kerran puoleen vuoteen mieleni on oikeasti rauhallinen. Jossain aluskasvillisuuden joukossa vipeltävät pari hiirtä rapistellen kuivia lehtiä. 

Mieleni vaeltelee muistoissani. Aion hylätä kotini, ei minun kuitenkaan tule ikävä vanhempiani. Sisaruksia ehkä, mutta ei papàa. Vihdoinkin pääsen eroon jokailtaisista selkäsaunoista! Hentoa vartaloani peittävät ikävät mustelmat ja selässäni aristavat vielä ruoskaniskut eiliseltä. Vaikka minua on kaltoin kohdeltu vuosia, se ei ole murtanut päättäväisyyttäni. Paolo naapurin poika, joka puoli vuotta sitten muutti pois kylään antoi minulle väriliituni. Hän opetti minua piirtämään ja aina kun vain mahdollista livahdimme pojan isän ateljeeseen. Toimin välillä hänen mallinaan. Istuin ja katselin, kun tummanruskea hiuksinen piirsi minua herkin kaarin ja varjostuksin. Kaikkina niinä päivinä sain rohkeutta ja rakastuin (Ei, en Paoloon!) taiteeseen, josta löysin voimaa. 

Hiekkatie tuntuu jatkuvan ikuisuuksiin ja vasta auringon noustessa purppuranpunaisen ja hailakan oranssin seasta kajastaa kaistale Firenzen kaupunkia, uutta kotiani. Laskeudun alas epätasaiselta kumpareelta juuri, kun koristeelliset rautaportit avautuvat. Astelen sisään ja kohotan katseeni taivaisiin. Näen yksinäisen linnun lentävän horisontissa mustana pisteenä sen kohotessa yhä korkeammalle. 

Viereisellä kujalla kaupustelija availee kääröjään valmiina uuteen päivään, toisaalla pieni lettipäinen tyttö vie vuohilaumaa laiduntamaan kaupungin ulkopuolelle. Ostan yhden leivän ja juon suihkulähteestä vettä kovimpaan janooni. Istuudun torin laidalle mutustelemaan vaatimatonta aamiaistani.

Joku tönäisee minua takaapäin puisella härpäkkeellä.
"Oi anteeksi, en huomannutkaan...", kuulen nuoren miehen mutisevan kiireisesti. Nyökkään vain vastaukseksi ja jään tuijottamaan mielenkiinnolla laitetta, joka näyttää ihan kuin kahdelta suurelta siiveltä, jotka on kiinnitetty toisiinsa nahkaremmeillä. Mies ilmeisesti tuntee katseeni selässään ja kääntyy tutkailemaan minua. Pieni kipristys vatsanpohjassani, aivan kuin perhosen hento näykkäisy tuntuu, kun hän silmäilee minut päästä varpaisiin. Havaitsen pakon omaista tarvetta sipaista hiussortuvani viehkeästi korvan taakse, laskea katse maahan ja kohottaa se uudelleen hieman keimailevana. Zaira, mikä sinuun on mennyt?
"Tuijotatko Aeroplanoani? Tulevaisuudessa voin lentää näillä, kuin nuo taivaan vapaat linnut!"
"Lentää?" kysyn ihmeissäni. Tämä pieni liitelevä olo on minulle liiankin tuttu... Jatkan puhetta yrittäen peitellä hämmennystäni:
"Mutta... kuinka olette pystyneet rakentamaan jotain tuollaista?"
"Helposti, piirsin sen vain ensin. Mutta nythän olen unohtanut kokonaan käytöstapani. Leonardo da Vinci", vaaleatukkainen kertoo ja esittelee itsensä sulavasti. Da Vinci... nimi kuulostaa yhtä salaperäiseltä kuin tuikkivat usvanharmaat silmät omistajansa kasvoilla.
"Zaira", esittäydyn ja virnistän hieman. Mitä tuo oli olevinaan? En minä virnistele... Minua muutaman sentin pidempi mies virnistää poikamaisesti takaisin.
"Kaunis nimi kauniilla naisella." Kiitän lievän punan kohotessa kasvoilleni jarohkaistun kysymään:
"K-kuinka tuolla sitten lennetään?" Leonardo tarttuu käteeni ja kysyy katsoen minua syvälle silmiin.
"Tule mukaan niin voin näyttää."

Kävelemme kohti kaupungin pääkatua, käännymme oikealle, sitten vasemmalle käveltyämme muutaman metrin, olemme saapuneet vihdoin portaiden juurelle hämärälle sivukujalle. Pieni epäilyn häivähdys hiipii onnekseni järkeni avuksi. Olen tullut tänne asti muukalaisen matkassa. Miksi?

Okei. Myönnetään hän on hyvännäköinen.
Ja minullahan ei ollut mitään hävittävää, joten miksikäs ei… 

Kiipeämme kivisen talon katolle ja syrjä silmällä vilkuilen da Vinciä. Maantien värinen tukka on pienen tuulenvireen vuoksi seksikkäästi sotkussa ja vahvat kasvon piirteet luovat mielenkiintoisen kontrastin kuvan kauniille silmille.
Alapuolellamme levittäytyy kaupunki ja siinä me istumme kahdestaan muiden katseilta piilossa. Nojaudun katon harjalla ja hengähdän syvään. Tältä vapaus siis tuntuu. Painan poskeani rystysiini ja suljen hetkeksi silmäni…
"Tästä tuli upea luonnos…", Leonardon ääni ilmoittaa. Räväytän silmäni auki ja käännähdän ympäri.
"Luonnos?" kysyn hieman häkeltyneenä… tilanne muistuttaa etäisesti tuttua. Poika näyttää minulle vahvoin vedoin ja taidokkain viivoituksin nopeasti piirtämäänsä kuvaa. Hahmo on tunnistettava, minun tummat hiukseni, hartioille laskettu viitta ja unelmoima katse silmissä.
"Missä olette oppineet piirtämään noin kauniisti?" kysyn hiljaa. Olen mykistynyt tästä taituruudesta. Jos jotain tuollaista saadaan parissa minuutissa aikaan, entä kun aikaa on viikkoja?
"Ateljeessa, olen siellä oppipoikana viiden muun kanssa…" 
Saan lainaksi paperia ja kynän Leonardoa… Näen edessäni pikkusiskoni Amarian kasvot, jotka ulkomuistista piirrän karhealle paperille. Unohdan kokonaan ajan kulun, kun keskityn piirtämiseen. 

Tunnen Leonardon lämpimän hengityksen niskassani ja säpsähdän hieman.
"Ei ollut tarkoitus säikyttää", mies naurahtaa pehmeästi ja kumartuu takaatani katsomaan piirrosta. Hänen kasvonsa… ne ovat niin lähellä. Järkeni missä sinä olet nykyään, rukoilen mielessäni ja vilkaisen da Vinciä, joka pyörittelee sormeaan mietteissään poskellaan.
"Sinä olisit oiva lisä ateljeeseen... tekniikka vähän lapsellinen, mutta kykyä on ilmiselvästi", vaaleatukkainen huomauttaa lopulta.
Hmm… ateljeeseen… Sinne minä haluaisin. Taiteen luokse… mutta eihän tyttöjä oteta. Pääsisinköhän edes aputytöksi, piiaksi? 

"Rakastunut… Da Vinci oli sinua kolme vuotta vanhempi." 
"Isabella, nyt se suu poikki! Itselläsi ravasi ties minkä ikäisiä miehiä "pienissä keskusteluissa" luonasi", huomautan purevasti. 
Pieni hiljaisuus laskeutuu välillemme, ensimmäinen sataan vuoteen. Jopaturistilauma edessämme tuntuu hiljenneen. 
"Mutta en sentään ole ikinä ollut rakastunut kahteen mieheen yhtä aikaan. Niin, että kenellä sitä olikaan monta rautaa tulessa yhtä aikaa?" 
Miksen minä ikinä saa sanottua viimeistä sanaa….? 

"Herra Verdicchio…", Leonardo aloittaa. Pidätän hengitystäni pelkästä jännityksestä. Jos tämä onnistuu…
"Niin? Kuka tämä turhanpäiväinen nainen on? Lähetä hänet pois… minulla on töitä", herra Verdicchio ilmoittaa ärtyneenä ja kääntyy takaisin maalauksensa pariin.
"Maestro, tämä on Zaira. Ette ikinä usko kuinka lahjakas hän on kuvataiteen osalta! Ja juurihan eilen illalla te valititte, että miksei täällä ole jonkinlaista aputyttöä. Zairasta tulisi loistava sellainen… miksette ottaisi häntä? Ihan vain minun mielikseni..?"
"Aputyttönä? Nainen - minun ateljeessani? Ei ole ikinä kuultu typerämmästä. Da Vinci sinuna keskittyisin taiteeseen, ei haihatteluun niiden "keksintösi" ja näköjään ties minkä lunttujen parissa", kuuluu töykeä vastaus.
"Antaa minun yrittää! Osaan kyllä siivota ja kaikkein mieluiten haluan vain oppia tekemään taidetta!" huudahdan hieman kiihtyneenä ja osittain jo hieman lannistuneen pettyneellä.
"Niin… kannustatte aina meitäkin yrittämään", Leonardo huomauttaa. Näköjään vaivihkainen pieni imartelu auttaa, sillä lopulta saan vastauksen.
"No hyvä on… viikon koeaika ja ellet siihen mennessä ole saanut minua vakuutettua kaikista taidoistani niin tänne ei ole enää mitään asiaa!"
"Kyllä herra, kiitoksia herra", vastaan ja niiaan. Mies murahtaa jotain ja minä katson hieman kysyvästi Leonardoon. Sitten? 

Leonardo esittelee minulle ateljeen ja näyttää paikan missä nukkua. Keittiössä oleva laveeri ei ole kummoinen, mutta se on silti ikiomani. Kätken arvokkaimmat tavarani patjan alle, otan seinällä riippuvan esiliinan eteen ja kieputan hiukseni nutturalle. Uusi elämä on nyt virallisesti alkanut. 

Myöhemmin illalla, kun kaikki muut ovat jo asettuneet nukkumaan, tähdet syttyneet tummalle yötaivaalle ja kirkkaassa kuutamon valossa hiivin hiljaa ateljeehen ikkunan eteen. Pöydällä lojuu jonkun puoliksi täysi luonnosvihko, hiljaa kuin salamurhaaja irrotan kirjasta yhden tyhjän paperin ja toiselta seinustalta otan käteeni mustan hiilen. 

Tätä hetkeä olen odottanut… pääsisin piirtämään vapaasti. Hiileni suhisee paperia vasten. Eteeni ilmestyy kuva minua hiukan vanhemmasta pojasta, tai jos ollaan totuuden mukaisia niin miehestä, vaaleatukkaisesta, mukavan oloisesta, salaperäisestä. No hyvä on, kiinni jäin kuva Leonardosta.. Luoja, hän näyttää komealta jopa paperille piirrettynä! Ja tuo katse on kuin kuiskattu salaisuus - minä rakastan salaisuuksia. 

Lopeta. Mistä lähtien minä olen pitänyt pojista tällä tavalla? En enään moneen vuoteen. Zaira, nyt pakotat ne siirappiset lässänlässyn ajatukset pois hänestä. Kohotan katseeni epätoivoisena kattoon. Sormeni puristuvat kiukusta yhteen ja onnistun sotkemaan keskeneräisen piirrokseni mustaten samalla sormenpääni. Minä en tullut tänne rakastumaan. Piste. Minulla ei ole lempeitä tunteita ketään kohtaan. Eihän? 
En tullut tänne rakastumaan. Kaksi idioottimaista lapsuudenihastusta riittää... minulla...
"Zaira? Oletko se todellakin sinä?" tuttu ääni kuuluu hämärästä keskeyttäenyksinäisen monologini. Säpsähdän ja taitan paperin kahtia nopeasti. Eih.
"Paolo?" parahdan tuskin kuiskausta kovempaa.
Kohtalo mikset voi olla minulle kerrankin suopea? Ei Häntä nyt vielä da Vincin päälle, en halua muistaa 14-vuotiasta itseäni. Ne fantasiat ja iltahaaveilut ovat menneisyyttä. Tai ainakin niiden kuuluisi olla.
"Mitä pikku muusani tekee täällä?"
"Muusa? Minä toimin sinulle vain muutaman kerran mallina", vastaan kainosti vilkaisten olkani yli. Siinä hän todella on ilmieläväni.

Miksi rakkauden pitää pilata aina kaikki?

Ja vaikka rakkaus ehkä sekoittaakin elämäämme, kukaan ei voi pysäyttää aikaa. Se virtaa tasaisesti eteenpäin, parantaen haavat ja antaen ajatuksillemme tilaa järjrstyä…
"Ja sinä huokailit kahden miehen perään koko sen virtauksen ajan…"
"Enkä! Tai no vähän… mutta en Paolon", vänkään vastaan. Silloin, kun olimme Paolon kanssa naapureita olin ihastunu häneen, hänen meripihkan värisiin silmiin, helliin katseisiin, jotka kulkivat ihollani ollessani hänen mallinaan. Minä todella nautin siitä ajasta, mutta se on historiaa. Sillähän kylläkin on paha tapa toistaa itseään.
Nyt minulla oli Leonardo ja se riitti.
"Ainakin siksi aikaa, että minä saavuin mukaan tarinaan ja tein sinut mustasukkaiseksi", huomautetaan hieman nauraen.
Irvistän ja näytän toiselle hengettärelle kieltä. Minulla todella oli pieni taipumus tulla lemmenkipeäksi ja vetää hätäisiä johtopäätöksiä.

Viikko on kulunut pestini saamisesta ja joka yö olen herännyt piirtämään kynttilän palaessa seuranani. Ainoastaan muutama kadonnut paperi ja pienet tummat silmänaluset kielivät näistä tapahtumista.
Ja Paolo, mutta hän ei ole juoruillut - päin vastoin pojasta on kuoriutumassa hyvä taiteen opettaja. Yhteinen menneisyys on ollut sanattoman sopimuksen takana, siitä ei puhuta ja muutaman kerran suostuin puolipakosta taas Paolon malliksi…

Vain ohut silkkiviitta ympärilleni kiedottuna, silmät puoliummessa, mustat hiukseni levitettynä viuhkaksi tyynylle. Vain pikainen luonnos, kuiskaa ääni päässäni, vaikka oikesti nautin tilanteesta. Saan keskittyä rauhalliseen hengittämiseen, olemaan kuin kivestä veistetty patsas. Ei ylimääräisiä liikkeitä, vain minä ja Paolo.
Kynttilöiden pehmeässä valossa, heikko öljyvärien haju edellispäivältä… minä makaamassa sängyn päällä mallina, tänne minä kuulun. Huoneen seiniä kiertävät oppilaiden valmiit ja keskeneräiset maalaukset, itäisessä nurkkauksessa komeilevat kuvanveiston kipsipatsaat. Tänne, taiteen keskelle.
Olemme tyhjässä ateljeessa, välissämme vain metrin tyhjä tila ja herrasmiehen käytös yhdistettynä sopimukseemme. Paolo opettaa minua taiteilijaksi, jos puolestaan toimin hänen mallinaan.

"Töihin siitä!" kuuluu kiukkuinen käsky yläpuoleltani. Voi ei.. olen taas unohtunut haaveilemaan kesken päivän. Tartun nopeasti taas veitseen ja alan paloitella perunoita. Täytyy tämäkin pata saada tänään vielä uuniin.
"Kyllä, herra", mumisen vastaukseksi…
"Leonardo!" kuulen Mattheon huutavan ateljeen puolelta, kun maestro Verdicchio on juuri poistunut keittiökamarista ja sulkenut oven… hiljaisuuden vallitessa nojaudun kiinni kiviseinään, johon painan korvani, kevyiden asumusten olemattomien äänieristyksen myötä kuulen erinomaisesti seinän läpi puhetta.
"Isabella d'Este on valinnut teidät maalaamaan muotokuvanne", kuulen nuorimmaisen oppipojista ilmoittavan Leonardolle
"Rouva d'Este?!" kuuluu pieni huudahdus, joka jatkaa iloisesti yllättyneenä:
"Milloin aloitan?"
"Huome-", vastaus hiipuu kuulemattomiin, kun miehet siirtyvät huoneen toiselle puolelle.
Leonardo pääsisi maalaaman kaupungin kauneimman naisen? Hienoa! Erittäin kaunista… oikein mahtavaa…. Voi miksi minä en ole kaunis ja rikas…? Toimisin ilomielin mallina sellaiselle jumaluudelle kuin Leonardo.

"Aivan varmasti toimisit… Tarinasi alkaa muuten olla jo pitkällä, milloinkos neiti Kirjailija suvaitsee antaa minun vallata päälavan?” 
Katson kulmia kohottaen nutturapäistä hahmoa. Nytkö sitten tämä kertomus alkaa kiinnostaa, vaikka ennen sitä oltiin niin kyllästyneitä kuuntelemaan.. 
”Ai sinäkin haluat osasi? No jaa... onhan sinut nyt äsken mainittu ja kokonainen luku kirjoitettuna näkökulmastasi voisi toimia... hmm..”, mietiskelen itsekseni puoliääneen, vaikka oikeasti kihisen innosta. Tätä minä olen odottanut, saan kuulla Isabellan näkökulman! 
”Eli tuo oli myöntävä vastaus?” 
Nyökkään. 
”Riemuitsen ilosta saada nähdä taas sinut mustasukkaisena.” 
Oi ei.. 

Istun tummaan silkkimekkoon pukeutuneena päivän valon leikkiessä korkeapiirteisillä kasvoillani. Kamaripalvelijani koputtaa oveen ja kuulen hänen ilmoittavan:
”Leonardo da Vinci on saapunut.”
Nyökkään ja pieni hymynpoikanen hiipii suupieliini. Päivän huvitus koittakoon. Ja ei, en tarkoita pelkästään mallina poseeraamista ja pientä silmäpeliä vaan ehkäpä jotain hieman, no säädyllisempää. 

Nuori mies astuu sisään kantaen kesken eräistä muotokuvaani, joka on kääritty pellavakankaaseen. Da Vincillä on päällään ruskea nyöritakki ja epähuomiossa väärinpäin puettu valkoinen puuvillapaita, joka paljastaa kaistaleen miehen ruskettuneesta rintakehästä. Sormissa näkyy tummia öljyväritahroja ja poskessa valkeaa kipsijauhetta. Jälleen ajatuksissaan, mietin.
”Olette taas myöhässä”, jatkan ajatuksiani ääneen samalla, kun heilautan vaalean kultaiset kiharani selkääni. Vilkaisen miestä tummien ripsieni alta, mutta katseidemme kohdatessa lasken katseeni maahan hieman viattoman hämmästyneenä. Raotan hieman huuliani ja kohennan hitusen jo entisestään hyvää ryhtiäni.
”Oh, anteeksi madame", mies huomauttaa ja huvittuneesti huokaa lopulta:
"Kai te tarjoatte minulle vielä jotain tämän jälkeen?"
Annan vain hymyn sulaa huulilleni ja sormeilen hiljaa solisluutani. Ehkäpä…

Istun sametilla vuoratulla tuolilla Italian keskikesän auringon paistessa sisään huoneeseen ohuiden verhojen läpi.
"Te näytette kovin kauniilta tänään madame d'Este", taiteilijani huomauttaa katsoen minua silmiin.
"Kutsu Leo toki minua vain Isabellaksi", huomautan ja hymyilen. Kerrankin aitoa hymyäni, en sitä teennäistä kuten kaikille muille. Miehiä on niin hauska ärsyttää. Ensin päästät heidät lähellesi ja juuri, kun he luulevat saaneensa otteen sinusta tyrkkäät heidät halveksuvasti kauemmaksi. Leonardo vain sattuu olemaan poikkeus minun kohdallani.

Toisaalta… hän särki sydämeni, joka ikinen kerta. Ja se, jos mikä sattui helvetisti. Tunsin itseni hylätyksi ja hain lohdutusta toisten sylistä.. olin liian nuori tyttö, liian suuren sydänsurun kanssa. Ei minua voi tuomita? En varsinaisesti pettänyt ketään… rakastajattaren uraa en hankkinut Minä. Sen hankki se ehjempi puoli minusta, se oikea Minä on yhä edelleen piiloutunut kuorensa ja ivallisen hahmon taakse. Kukaan Hänen jälkeensä ei ole saanut kaivettua sitä enää esiin.
Luulin kietoneeni hänet pikkusormeni ympärille, mutta todellisuudessa hän oli vapaata riistaa jopa-

Kellon viisareiden mukaan on jo kulunut muutaman tunnin verran, mutta voisin katsoa miestä koko päivän. Sitä tasaista rytmiä, jolla hän sekoittaa väriä paletillaan, katsellen työtään välillä pääkallellaan ja miettiessään pyöritellen sormea poskellaan asioita. Tumman ruskeat sävyt syntyvät lähes itsestään öljyväreillä ja siveltimien tasaiset vedot… Muotokuvastani tulisi täydellinen, niin kaunis kokonaisuus, mutta en pysty hymyilemään arvokkaasti kuten kaikissa muissa tauluissa. Se epävarmempi ja aidompi osa minusta estää sen.

"Tämä on nyt tältä erää valmis", Vinci huomauttaa ja laskee pensselin maalaustelineen uraan. Silmässäni välähtää pieni tuskanhuuto ja vilkaisen ilkikurisesti miestä.
"Maalaus ehkä, mutta sinä et…"
Nousen seisomaan ja laskeudun alas pieneltä korokkeeltani. Kävelen miehen luokse hiukan vapisevana ja lasken käteni hänen pehmeälle poskelleen.
"Vain tämän kerran", kuiskaan hiljaa yhä sinä 17-vuotiaana rakastuneena tyttönä. Leonardon toisessa silmässä vilahtavat muistot ja toinen käsi laskeutuu uumalleni.
"Jos se sinua todellakaan lohduttaa näiden kaikkien vuosien jälkeen…"
Pieni toivon kipinä syttyy sisälleni, kun nyt miltein 30 kesää vanhana suutelen miehen huulia. Vain tämän kerran… lause humisee korvissani.

Sinä mitä?! Ajatukseni lyövät tyhjää… Vanhan naisen suora olemus haalistuu pois hiljalleen Mona Lisan alkuperäiseltä mallilta…Tätä en ollut ihan odottanut. Astuttuaan pois kuvitteelliselta lavaltamme näen hänen silmissään eloa, kireä nuttura on puoliksi avautunut ja poskille noussut hento puna korostaa hänestä esiin puhjennutta tyttömäisyyttä.
"Teit mitä..", lausun puoliääneen..
"Suutelin häntä", Isaballe vastaa ja hymyilee kaukaisesti muistolleen. Olen edelleenkin täysin äimänkäkenä. Siis, hän vain - tuosta noin - oli suudellut da Vinciä…? Minulta kestää hetken tajuta oikeasti mitä sain juuri kuulla.
"Voi sinua, kultapieni…", lausun hiljaa ja kiedon kuihtuneet käsivarteni 500-vuotiaan naisen ympärille. Kerrankin hän on hiljaa ja puristaa minut itseään vasten.
"Anteeksi…" kuuluu nuoren tytön kuiskaus päässäni.
Ei sinun tarvitse mitään pyytää anteeksi. Ymmärrän yhä edelleenkin rakastumisen vaarat ja hyödyt.

Herään ennen kukonlaulua ja pujahdan ulos keittiön takaovesta. Leonardo on ollut koko päivän maalaamassa muotokuvaa… eikä häntä edes näkynyt eilen illalla ateljeessa! Kampaan pitkiä hiuksiani auringon ensimmäisten säteiden valossa ja selvitän niskaan kertynyttä takkukasaa, kun kuulen risahduksen takaatani. Käännähdän ympäri ja tuijotan Leonardoa suoraan silmiin. Poika näyttää aivan kuin olisi jäänyt kiinni appelsiinin näpistämisestä torilta.
"Zaira… lupaa, ettet ole kerro… minäh", da Vinci aloittaa häkeltyneenä. Poskiini ilmestyvät pienet hymykuopat ja puren poskeani, jotta en pärskähtäisi nauruun.
"Timantti, älä kerro…", poika yrittää aloittaa alusta naama hieman punehtuneena.
"Älä… jos en tiedä niin en voi kertoa", vastaan ja avaan miehelle oven. Tahtoisinpa tietää missä sitä ollaan luurattu taas puolivuorokautta.
"Mmm… tämä työ on kelvollinen. Kaunista jälkeä, samalla pystytään aistimaan d'Esten lujuus, mutta silmät kertovat omaa tarinaansa… vahva tulkinta… hmm… tästä puuttuu silti Se Jokin", maestro ilmoittaa Leonardolle, kun norkoilen "pölyä pyyhkimässä" ateljeessa. Oikeasti haluan tietysti vain kuulla tämän mielipiteen Leonardon työstä.
"Mitä sinä siinä tuijotat? Töihin niin kuin olisit jo akka!" minulle ärähdetään ja juuri, kun olen kääntymässä ympäri tarttuen uudelleen pölyriepuun tapahtuu jotain kamalaa.

Koko huoneeseen tuntuu levinneen painostava hiljaisuus, kun kahtia taitettu paperi leijaileee lattialle. Aivan liian hitaasti minun mielestäni maestro kumartuu sen nostamaan ja taittelemaan auki. Yksi minun piirroksistani... klups.
"Kenen tämä luonnos on?"
Paperi kiertää kädestä käteen. Jokaisen päänpudistuksen jälkeen paniikkini alkaa kasvaa.
"Mitä? Ei kenenkään?! Tämä on jonkun teistä, kertokaa nyt pois. Ja mitä te pelkäätte häh?" Verdicchio kysyy ärtyneenä. Hän saattaisi suuttua minä hetkenä hyvänsä.
"Se on minun, sir", huomautan hiljaa. Kuusi päätä kääntyvät katsomaan minua kuin salaman iskusta. Olen päättänyt ottaa tämän tosissani, sillä seuraavaksi pakotan itseni katsomaan maestroa silmiin.
"Sinun? Mistä olet oppinut piirtämään näin hyvin?"
"Minulta", Paolo ennättää vastamaan väliin. Sydämeni tuntuu jättävän yhden lyönnin välistä tämän kuullessani.
"Jaa a… hmm… voi teitä nuoria, sinä senkin pieni vesseli… nyt ymmärrän", maestro mutisee ja pähkäilee ääneen. Tuijotan miestä kulmakarvat hieman rypyssä.
"No hyvä on… Paolo, antaa mennä sitten", maestro lausahtaa ja kääntää selkänsä meille lähteäkseen. Antaa mennä? Mitä minun selkäni takana on juoniteltu?

"Niin! Sitähän sinä olet aina halunnut", Paolo kertoo minulle myöhemmin sinä päivänä. Seisomme siinä ateljeen nurkassa, kun poika vuodattaa minulle selostuksensa.
"Paolo…", aloitan häkeltyneenä tästä tilaisuudesta. Saisin näyttää kykyni! Saisin maalata oikean taulun - ainoana ehtona vuorokauden aikarajoitus.
"Zaira, minä luotan sinuun. Aivan kuten silloin", poika kuiskaa korvaani ja toisten katseilta välttyäen hipaisee kättäni sormillaan. Tunnen kosketuksen sähköisenä latauksena, mikä saa minut sävähtämään askeleen taaksepäin.
"Tiedän...", vastaan hiljaa.

Olen päättänyt maalata jotain, joka toisaalta satuttaa minua kirvellyn kuin suola tuoreeseen ruhjeeseen, toisaalta valelee haavoja puhdistavan salvan omaisesti.
Aion maalata papan, ankarakasvoisen isäni ja käyttää tuohon maalaukseen koko sen raivon, joka sykkii hiljaa sisälleni odottaen tilaisuutta purkautua maailmalle.
Vuosienkymmenten ahavoittaneet kasvot, pisteliäät tummat silmät, joiden takana tuntuu piileskelevän itse paholainen. Suudelmia ja rakkautta kaihoavat huulet, jotka ovat kuivuneet. Vain viinapullon suu on koskettanut niitä minun syntymäni jälkeen…
Muistelen kovaa lapsuuttani ja maalatessani kaikkia niitä hirveiksiä mielikuviksi ja sävyiksi, niistä pahin hiipii hiljaa ajatuksiini.

Olen ehkä kymmenvuotias ja pikkusiskoni sitäkin nuorempi, hädin tuskin kahdeksaa täyttänyt. Soma lapsi, kaunis kuin kuvajainen, mutta sillä hetkellä hänen kasvoiltaan heijustuvat vain pakokauhu ja epätietoisuus. Uteliaana tyttönä kurkistan komeron raosta pitemmälle tapahtumien kulkua, vaikka minun pitäisi olla täällä häpeämässä tekosiani.
Humaltanut isä vilkaisee viatonta tyttölasta… kuulen lapsen kiljaisun ja miehen murahtelut, joihin sekoittuvat kaameat voihkaisut... Puren alahuultani, jotta en huutaisi ääneen.. Ei ei ei! Huoneeseen laskeutuu hiljaisuus ja tunnen verenmaun suussani.

Sika.
Raiskaaja.
Keksisin liuan pahempiakin haukkumasanoja, mutta kaikki on kaikonnut mielestäni… tummat värit ova sekoittuneet kankaalla yhdeksi sotkuksi. Työni on pilalla.
Kuumat kyyneleet purkautuvat poskilleni ja seison siinä väristen tiedostamatta koko tapahtumasarjaa, kunnes joku tulee ja taluttaa minut pois.
"Hyvää yötä Timantti", kuiskaa nuoren miehen ääni korvaani.

"Meillä on nähtävästi paljon yhteistä..." Isabella huomauttaa. Kohautan harteitani ja nyökkään, vaikka ajatukseni ovat yhä edelleen täyttä muussia muisteltuani tapahtumia.
"Etkä vieläkään ole edistynyt kummankaan kanssa.. hyvä tyttö, mikset vain suudellut sitä kummasta pidät enemmän?" nainen kysyy minulta tuskastuneena.
Hyvä kysymys, sillä niinhän minä tein. Parin tapahtuman jälkeen..

Räväytän silmäni auki ja suorastaan lennän katsomaan maalaustani. Kuvassa on viimeistelty vanha mies, tummilla värillä korostettuna ja raskaasti varjostettuna. Mutta enhän… enhän minä saanut sitä maalausta ikinä valmiiksi? Katselen kummissani huoneessaolijoita ja kun huomaan Leonardn iskevän minulle leikkisästi silmää hymyilen. Vai sillä tavalla, no kaipa tuo käy kiitokseksi siitä vaitiolosta.
Maestro saapuu myöhemmin sinä päivänä luoksemme ja antaa työlleni hyväksyvän arvostelun:
"Mukiinmenevä, ihan kelvollinen. Saat jäädä tänne, ateljeeni on vapaassa käytössä", hän ilmoittaa ja palaa omaan soppeensa mutisten jotain ajatuksissaan.
"Mukiinmenevä… tämähän on loistavaa jälkeä!" Paolo tuhahtaa ja huomauttaa. Lämmin tunne herää sisälläni ja kiitän poikaa.
"Maestro yrittää vain vähätellä sinua. Älä lannistu, hänen mielessään naisen paikka on vain kotona liedenääressä", poika jatkaa puhumistaan. Juttelemme niitä näitä, kunnes ovelle koputetaan.

"Madame Isabella d'Este on saapunut ja kunnioittaa läsnäolollaan muotokuvansa taiteilijaa", kuuluttaa lyhyt hassuihin pynttyihin puettu äijänkäppänä heikolla äänellä.
Da Vinci pomppaa pystyyn ja katoaa kiireesti hakemaan tauluaan. Puuovi aukeaa ja sisään astuu suoraselkäinen ehkä noin kolmissa kymmenissä oleva nainen, joka vaatteiden ja erityisesti samettimekkonsa, pitsireunaisen miehustansa ja ohuen kermanvalkoisen päivänvarjonsa ansiosta pystyy päättelemään heti hyvin varakkaaksi. Naisen hipiä kuultaa vaaleana, aivan kuten hänen valkokultaiset hiuksensakin, mutta kuten kaikki tähän aikaan, hän on punannut huulensa ja poskensa punaisiksi ja muotia seuraavana naisena nyppinyt kulmansa ohuiksi ja tummentanut niitä.

"Ah, Leo, olet näemme ahkeroinut täällä", madame d'Este huomauttaa ilahtuneen kuuloisena ja jatkaa istuutuen alas talon parhaalle tuolille, joka häntä varten tänne kiikutettiin. Ristiessään sirot nilkkansa hän jatkaa:
"Tuohan on.. sehän on todella impressionante", nainen huomauttaa ja kumartuu lähemmäs muotokuvaansa paljastaen aavistuksen verran liikaa povestaan. Huomaan Paolon tarkastelevan naista ja tarkemminkin sanottuna hänen runsasta rintavarustustaan. Kröhäisen hieman kiusaantuneena ja poikaparka leimahtaa kirkkaanpunaiseksi. Isabella vilkaisee meidän suuntaamme ja hymähtää tietäväisen näköisenä. Paoloa nolottaa ja hän laskee katseensa maahan… Madame kääntyy kuitenkin takaisin paistattelemaan Leonardon suosiossa:
"Grazie. Tauluni ei kuitenkaan vedä vertojaan teidän la tua incantevole la bellezza", Vinci huomauttaa ja suutelee naisen kättä.
"Tulkaa! Tarjoan teille jäätelöä, ja ehkäpä te kaunis poika tahdotte liittyä seuraamme", Isabella huomauttaa Paololle ja taivuttaa lintumaisesti hieman päätään kaarelle. Poika mutisee häkeltyneenä myöntävän vastauksen ja liittyy seurueeseen..

Heidän lähdettyään malttini pysähtyy kuin seinään.. teidän lumoavalle kauneudellenne… päässäni pyörivät da Vincin italiaksi sanotut sanat. Poikahan on kuin mikäkin keikari, kun vain sopiva nainen sattuu kohdalle. Hänen nyt vain täytyy olla rikas ja viedä minulta näköjään vielä ystäväkin kaupanpäälle… minua raivostuttaa kateuden puuskassa ja pieni mustasukkaisuuden liekki on syttynyt sisälleni. Kävelen ulos ja suuntaan askeleeni pois ateljeesta.. tekisi mieli kävellä vain pois. Kauas, jonnekkin missä yksikään mies ei voi satuttaa minua tai läheisiäni.

Kun palaan aamupäivän kääntyessä iltapäivään satun vielä törmäämään d'Esteen, joka on juuri lähdössä ateljeelta. Kävelen hienostorouvan ohi katse laskettuna tiukasti maahan, mutta hän puhutteleekin minua.
"Zaira… Leonardo ei ole arvoisesi, eikä hän… noh ole liiemmin kenestäkään meidän kaltaisimmista kiinnostunut. Ja se toinen, mikä hänen nimensä nyt olikaan Paul, Paa…"
"Paolo."
"Niin juuri hän, se poikarukkahan roikkuu perässäsi kuin koiranpentu", Isabella huomauttaa halveksuvasti ja nousee rattaisiinsa.

Mutta minä pidän koiranpennuista, ajattelen mielessäni.
"Kamalaa mitä olenkaan kuulostanut ja näyttänyt niinä päivinä", Isabella kauhistelee vieressäni.
"Mutta nyt minua kiinnostaa, miten muotokuvaani ilmestyi se hymy… se ei ole minun", Isabella huomauttaa. Tarkastelen maalauksen silmin autiota taidenäyttyä haaveilevana…
Niin se hymy. Nyt saavummekin lempikohtaani.

Vesipisarat ovat piirtäneet juovistaan muodostuvia ruusuja ateljeen himmeään ikkunaruutuun. Katselen hämärtyvää katukuvaa ja suljen silmäni kyyneleen vieriessä alas poskeltani.

Liian hankalaa, liian paljon ajatuksia ja tunteiden myrskyä... Inhoan Isabellaa, inhoan itseäni. Pelkään sitä, että jonain päivänä minut löydetään täältä, pelkään, että papa löytää minut. Pelkään, että olen rakastunut.
Haluan olla rakastunut... en samalla tavalla, kuin olin ihastunut Paoloon, enkä samalla tavalla kuin olen tyttömäisen ärsyttävästi hieman hullaantunut Leoon. Takanani kuuluu räsähdys ja lievä kirous. 

Säpsähdän hereille ja näen Leonardon seisovan edessään kaatunut maalausteline.
”Tämä ei onnistu.. ei sitten yhtään. En löydä enkä keksi sitä jotain mikä puuttuu tästä maalauksesta”, mies valittaa hiljaa minulle, vaikka enemmänkin vain itselleen. Säälin tunne kasvaa sisälläni ja nousen keräten mekkoni helman toiseen käteeni. Voi poloista, ajattelen sydän tykyttäen. Kävelen hiljaa jakkaralle rojahtaneelle miehen luokse ja lasken käteni vaaleatukkaisen harteille. Hitaasti alan hieroa hänen hartioitaan ja niskaansa tuntien jännityksen purkautuvan hänen kehostaan. Mies yrittää nousta, mutta painan hänet lempeästi takaisin.
"Shh.. tämä tekee vain hyvää", kuiskaan, vaikka aivoissani huutavat ajatukset, mitä minä teen?! Sydämeni kuiskaa aivoilleni jotain ja peittelee ne yöpuulle. En tunne itseäni enää epävarmaksi 16-vuotiaaksi vaan kypsäksi naiseksi. Leonardo kääntyy katsomaan minua ja silmäni säihkyvät kynttilöiden valossa. Usvasilmäisen pojan silmiin syttyy lempeä katse. Hetken mielijohteessa painan pienen suudelman hänen poskelleen yllättyneenä itsekin rohkeudestani. Leonardo kääntää hieman päätään ja hipaisee suutani hellästi huulillaan. Tuli roihahtaa sielussani ja suudelmasta ihanan tunteen vuoksi hymyilen miehelle.
Vinci nappaa minusta kiinni nopeasti vyötäisiltä ja nostaa hellästi leukaani.. Huokaan hiljaa, kun tunnen hänen tuoksunsa. Vanhaa maalia ja jotain vahvaa maistetta. Mies kuiskaa hiljaa minulle:
"Tuo hymy... sen minä tarvitsin!" Kohotan kummastuneena kulmiani ja Naurahdan vasteten minukin kuiskaten:
"Sitten lupaan hymyillä koko yön."

Kymmenien kynttilöiden palaessa seison kädet lanteillani ja tarkastelen da Vincin maalaamista, tunnistan Isbellan kuvasta, mutta siltikin.. kuva näyttää jotenkin erilaiselta, ehkä johtuu valaistuksesta, ehkä minusta ja hymystä, jota Leonardo on kopioimasta elävästä mallistaan. Aina ennen mallina ollessani olen istunut paikoillani taiteilijan edessä, tällä kertaa seison da Vincin rinnalla maalaustelineen takana. Pyörähtelen ja tanssin hiljaa itsekseen hyräillen valssin tahtia. Sateen ropina luo romanttisen tunnelman ja kietoo minut hupsuun oloon. Olen turvassa, oma itseni, samalla yön pikkutunnit ja jäseneni hiljalleen valtaava raikeus saavat minut kietomaan käteni da Vincin ympärille. Nojaamaan häneen unisesti ja pyytämään kuiskaten:
"Suutele minua. Vielä kerran niin, että muistan sen koko ikäni."
"Te naiset olette kummallisia… niin kauniita, että tekee mieli ikuistaa teidät taideteoksiini, mutta ei. Naisten kauneus on minulla vain taidetta - se ei luo himoa", da Vinci vastaa kääntyen ympäri painaen huulensa vielä kerran poskelleni. Suljen silmäni ja kuljetan käteni usvasilmäisen poskelle silmissä kimmeltäen ensirakastumisen tuskat. Hiljaa käteni kulkeutuu pojan niskaan ja hymyilen vielä kerran. Tunnen hänen lihaksensa ja niiden jännittymisen, kun halaan miestä...
"Vain tämän kerran…", anon.

"Hassua... sanoit täysin samat sanat, kuin minä", Isabella huomauttaa. Niin taisin sanoa. Vain tämän kerran.
"Ja vielä hassumpaa taitaa olla, että me olemme ainoat naiset, joura da Vinci on elämässään suudellut", huomautan hiljaa, kun muistelen Mona Lisan maalauksen jälkeisiä päiviä.
"No hänhän loppujen lopuksi osottautui homoksi, vaikka olimmehan me aika loistavia rakastajattaria", nutturapäinen huomauttaa nauraen. Nyökkään, niinpä niin... Olen ollut da Vincin rakastajatar, hän ei vain siltikään ollut se oikea minulle.

"Sinä kultainen poikakulta!" huudahdan ja kiepsahdan Paolon kaulaan.
"Sinä hassu, omahyväinen… minä rakastan sinua", mumisen ruskeatukkaiselle ja suutelen tätä. Paolo on juuri kosinut minua ateljeessa kaikkien edessä ja paljastanut, että hän olisi, joka maalasi minun tauluni papásta valmiiksi silloin.
"Minäkin rakastan sinua", Paolo sanoo ja suutelee minua. Huulemme koskevat varovasti toisiaan ja lopulta ne löytävät toisensa… Venus on antanut meille siunauksemme ja minä menen kihloihin rakastuneena (ja, kyllä tällä kertaa Paolon kanssa, en taiteen)

Leonardo vilkaisee minua ja vinkkaa minulle silmäänsä. Hymähdän virnistäen takaisin. Mies vilkaisee muutamaa vuotta nuorempaa Matteoon, joka aikoo kysyä Leonardolta miten jokin vempain toimii…

Hymyilen itsekseni. Aikani Mona Lisana hengettärenä jatkuu vielä hamaan ikuisuuteen, mutta nyt sinä rakas lukijani olet jakanut sen minun kanssani.
"Ei hamaan ikuisuuteen - kyllä tämä maalaus joskus tuhoutuu", Isabellan kärkäs ääni väittäää vastaan. Katsomme toisiamme ja tartun naista hänen luisevasta kädestään naurawn. Vain tämän kerran, ajattelen. Sitten voimme alkaa haukkua kilpaa ääliömäisen utelijaita turisteja, jotka ympärillämme pörräävät.

2 kommenttia:

  1. Tämä oli, hmm, mielenkiintoinen... Ei, tosi hyvä tämä oli, varsinkin historiallisuus ja kerrontatapa :)
    Minkä numeron muuten sait tästä? Ja älä sano, että se luettiin koko luokalle :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Itsekkin pidän tästä kerrontatavasta
      Itseasiassa en tiiä vielä :D *toivoo kymppiä* joululoman jälkeen vasta opettaja lupasi palauttaa :) (toivottavasti ei lueta!)

      Poista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.