keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Ajattelen sinua, sielunsiskoni (lyhyt novelli)

Eli alkuperäinen äikän kirjoitelmani "Tähtitaivaan alla ajattelen sinua huomenna", mutta koska tuo nimi on niin kilometripitkä niin lyhensin sen nyt :D Tällä kirjoituksella olen saanut äidinkielen opettajani itkemään ja numeroksi 10- kai se nyt tännekkin vihdoin joutaa! Kirjoitin tämän siis jo ajat sitten, mutta sain kirjoitelmani vasta nyt kotiin... Tarina perustuu osittain tositapahtumiin, mutta sisältö on täysin väritetty! Nauttikaa!

*

Kyynel silmäkulmassa huiskutan hyvästiksi sielunsiskolleni. Vuosi erossa, tuhansien kilometrien välimatka... Miksi Kiinan pitää olla niin kaukana? Tulisin kuolemaan. Tai ei, kuoleminen on epäkäytännöllistä. Pyörtyisin ikävästä.

Vähitellen auto häviää tien mutkan taakse. Hitaasti raahaudun kotiin ja yritän sulkea oven hiljaa. Tietysti sen pitää narista juuri nyt. Juuri nyt, kun minun tekee vain mieli heittäytyä sängylleni makaamaan.

Avaan tietokoneen ja kirjaudun sisään. Selaan galleriasta auki vanhat kuvat... Yksinäinen kyynel putoaa vanhan tietokoneeni kuluneelle näppäimistölle. Ei näistä kuvista ole mitään apua. Kyyneleet polttelevat silmissäni ja annan niiden virrata alas kuumia poskiani.

Luulin voivani karkottaa ikävän katsomalla vanhoja kuviamme, tuomalla sinut takaisin luokseni. Se vain lisää tuskaa. Näkökenttäni on sumentunut kyynelistä. Pyyhin niitä kasvoiltani hihansuuhun, vaikka toisaalta minun pitäisi hakea nenäliina. En vain jaksa.
Ylipäätään en jaksa mitään. Haluan vain unohtaa kaiken. Erossa ystävästä... Tämä on kamalaa! Se tunne, kun olet tottunut siihen, että voit vain kävellä 20 metriä hakemaan juttuseuraa ja nyt - naps, sitä ei olekkaan. Ei puhelimella jutteleminen ole sama asia, eivät emojit välitä meidän tunteitamme, ei se keskustelu ole samanlaista.

Otan esille mustan kirjoitusvihkoni ja alan raapustamaan sotkuisella käsialalla:

"Sä katsoit mua silmiin,
sanoit, että nähtäisiin huomenna.
Ei me nähty.
Mä ehdin vain juosta paikalle,
kun sä lähdit jo pois.
Ehdin nähdä vain murheellisen
katseesi.
Jouduin väkipakolla pusertamaan hymyn
huulilleni.
Me nähtäisiin vuoden päästä,
niin sä mulle viitoit.
Mä en vaan kestänyt sitä ajatusta.
En nyt enkä huomenna."

Lasken kynän kädestäni ja kuiskaan hiljaa tyhjään huoneeseen:
"Hyvästi."

Mä näkisimme vuoden päästä. Eihän se merkitsisi kuin vuotta ilman syvällisiä keskustelujamme metsissä. Ilman lohduttavaa olkapäätä, ilman sielunsiskoa.
Toistan tätä hirveää monologia päässäni. Haluan herätä tästä painajaisesta. Puristan silmäni kiinni, mutta onnistun vain näkemään hymyilevät kasvosi mustassa pelottavassa tyhjyydessä.

Tule takaisin. Minä en kestä tätä. En nyt, enkä huomenna. Me olemme toisistamme erossa kuin ne kaksi tähteä yötaivaalla. Ne tähdet, jotka nimitit ystävyksiksi, joita ajattelen huomenna. Ehkä minä kestän. Ovathan ne tähdetkin kestäneet eron, vaikka aivan alussa ne olivat yhdessä.

2 kommenttia:

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.