maanantai 17. elokuuta 2015

Tanssin tähtien syttyessä







Musiikin pauhatessa
tanssiessa iltahämärässä
tajusin
tätä on elämä
Tanssia kohtalon kanssa
kaksi ystävää käsissä
molemmilla puolilla.





Tanssin lauantai-iltana tähtien syttymisenkin jälkeen lavalta loistavassa valossa. Musiikki pauhasi livenä edessämme ja illan viileys tuntui haihtuneen, kuin ne karkit ruokapöydästä aiemmin illalla. Tanssin ja tanssin, jokaisen kappaleen... Ei väsymystä, ei pelkoa huomisesta. Oli vain minä ja kostea nurmikko, musiikki ja sen rytmi.

Lauantaina oli sekä lukumaratonini loppu, että puistojuhlat, joista minut kylläkin kiskottiin kotiin ennen yhtätoista. Sipsien nakerrusta, kalaa ja pullaa sekaisin lautaselle, ihmisten naurua... ja minulla oli hauskaa. Käsikädessä kävelyä ystävän kanssa, juttelua, aarteen etsintää ja jotain esityksiä. Uusia kasvoja ja musiikkia.

"Minulla on kaksi ystävää käsissäni", huomauttaa ystäväni. Vaalea hiuksinen rypistää hieman kulmiaan ja minua naurattaa. Pidän kiinni ystäväni kädestä. Vaalean tukkaisen kasvoille leviää hymy.
Niin. Mikseivät ne kirjatkin voi olla ystäviä? Sillä juuri vihreä kantista kirjaa ystäväni oli kantanut kädessään..."

Aarteen etsintää oli viime vuonnakin... ärsytti vain vietävästi, kun "merirosvot" olivat piilottaneet yhden vihjeistä (kyllä, juoksin palkinnon toivossa mukana aarteenetsinnässä :D) puiston pienimmän koristekuusin luokse... köh köh... se oli piilotettu toiseksi suurimman juurelle, koska eräät eivät tajua, että puiston toisellakin laidalla kasvaapieni koristekuusi...





Se oli launtai! Ihana ilta ihanien ystävien kanssa puistojuhlissa.

Sunnuntaina minä kirjoitin kirjeen, tein köksän läksyni ja olin iltamyöhään ystävien kanssa ulkona. Ja leikin hiekkalaatikolla, yritin olla nauramatta ja söin täytekakkua ystävieni kanssa. Yksi heistä vain lähti tänään ulkomaille.... asumaan... ei onneksi lopullisesti... *yrittää nieleskellä kyyneleitä*
Metsässä oli ihana kävelle, seurata auringon säteiden leikkiä, kuunnellen haikeana muiden laulamista. Itse en osaa laulaa... mutta sain kuvia kuvattua! Ja hypittyä metsäpoluilla ja tanssittua.






*piilottaa nenäliinan selkänsä taakse* Niin. Sielunsiskoista erossa oleminen on kamalaa, vaikka onhan se hauskaa olla välillä yksin. Mutta toivo, tieto ystävien näkemisestä pian antaa uskoa huomiseen. Minulla se usko on tällä hetkellä hiukan maassa... matelee tuolla jossain maan syövereissa, vaikka kännykkä saakin sen kiskottua hiukan ylemmäs.

2 kommenttia:

  1. Sama täällä, toivo (ja ymmärrys) uiskentelevat siellä kaislikon pohjamudissa...
    :D kahdelle ystävälle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritetään me nostaa ne sieltä ylös!
      :D

      Poista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.