sunnuntai 9. elokuuta 2015

Sieluni puutarhassa

Mä elän pienessä maailmassani, rakentelen hauraita pilvilinnoja, liikutellen usvaisia ajatuksia pois sortuneiden unelmien luota. Minulla on oma pieni kuplani, jonka olen vuorannut kirjoilla ja mielikuvitukella. Tilkinnyt reiät unelmilla ja päällystänyt kattoni kauniilla ajatuksilla. Silti se kupla, oma pieni maailmani joutuu välillä kaatosateen tai tornaadon uhriksi. Se kiuppuu ilmassa ympäriinsä ja kaikki menee sekaisin. Jokaisen maanjäristyksen jälkeen kuplaan on ilmestynyt uusi arpi, muistus ympärillä olevasta maailmasta.

Välillä pelkään sitä päivää, jolloin kuplani seinät poksahtavat rikki ja jäljelle ei jää kuin minä tomun leijaillessa hiljaa ympärilläni. Ajatus siitä hetkestä, kun kirjat ovat minulle enää pelkkää paperia, mielikuvitus hulluutta ja unelmat turhanpäiväistä höpötystä... Ei. Niin saa tapahtua.

Haluan pitää kuplani enkä halua minkään ulkomaailman asian rikkovan sitä. Ulkomaailma odottaa minua tuolla jossain. Se jyrisee tuolla kaukana, pitäen meteliä suuren koneen lailla. Minä kuitenkin pistän vain kuulokkeet korviini ja annan musiikin vaeltaa unelmieni kanssa sielun puutarhassa kukkien tuoksuessa välittämättä ulkomaailmasta.

Ulkomaailman asukit otan kyllä ilosylin vastaan kuplaani vierailulle, mutta vain todelliset sukulaissielut pääsevät sieluni puutarhaan, valkoiselle kivipenkille omenapuun alle.
Ja pihlajan takana olevaan huvimajaan ei pääse kuin minä, inspiraation auringon paiste ja salaisuusten lempeä tuulenhenki. Sillä se pitsiverhoinen talo pyhitetty omalle rauhalleni. Ja lempeälle yksinäisyydelle, jota kylmässä ulkomaailmassa ei ole.

Kuplani lentää vapaana paikasta toiseen, saaden vaikutteita maailmalta ja keräten muistoja sydämen valokuva-albumiin. Ne muistot säilyvät minussa ikuisesti aivan kuten ne arvat kasvoissani, jotka te olette minuun sanojenne nuolilla ampuneet.

Sieluni puutarhassa olen kasvattanut tarinoitteni kukkia, vaalinut ideoiden versoja ja antanut onnen puron virrata vapaana surun tummien kivien välissä. Mutta, kuten jokainen kivi ulkomaailman meressä, onnen puro kuluttaa pikku hiljaa ikävien muistojen kiviä, hioen ne lopulta pyöreiksi, joilloin ne pikku hiljaa painuvat joen pohjaan.

Joka päivä sieluni puutarha saa uuden vieraan, kasvin tai muiston. Se kehittyy päivä päivältä ja vuosien päästä se on kukoistuksessaan. Ikinä se  vain ei tule kokonaan kitketyksi ikävistä rikkaruohoistaan, ennakkoluuloista ja peloista.

Sieluni puutarhassa sijaitsee pilvilinnani. Siellä olen kuningatar, hopeinen ohut nauha hiuskruununi päällä. Pukeudun tyllipilviin, silkkimekkoihin ja tanssin tähtitaivaalla alla salaperäisten muukalaisten kanssa.
Sateen yllättäessä pakenen linnani saleihin, maalaan kattokruunujen alla ja katselen vesipisaroiden leikkiä ikkunan syvennyksessä istuen.

Onneksi aurinko paistaa aina sateenkin jälkeen ja mikä parasta, sielun puutarhassa näkyy usein sinisellä taivaalla sateenkaari.

2 kommenttia:

  1. Todella kaunis postaus! Samaistuin vahvasti sydämen valokuva-albumiin sekä arpiin jotka jäävät... Voisin joskus kirjoittaa vähän samanlaisen omaksi ilokseni.

    VastaaPoista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.