tiistai 28. huhtikuuta 2015

Huiviparka ja tiistaiaamu

Kappale, joka pyörii päässäni tänään aamulla.

Eilen sateen jälkeen!


Tiistai... Nyt se viikko vasta alkaa, sillä itse inhoan maanantaita, koska viikonlopun loppu ja aina väsyttää! Tiistai on muutenkin hyvä päivä, kympinaamu ja tänään ilalla pääsen teatterikerhoon <3 Rakastan kympinaamuja, koska voin vain loikoilla sängyssä ja esim. lukea :D
Hiljaisuudesta on tulossa kohta kirjapostaus, mutta sen jälkeen pitää lukemisen sijasta keskittyä hieman taas vaihteeksi opiskeluun kiitos neljän tulevan kokeen. Mutta minä kyllä keksin aina jostain sitä aikaa lukemiselle :D

Kesken on myös toisenlainen postaus ja sen pohjaksi nyt hieman ajatuksiani eilisestä ja tästä kuusta:

Kuinka moni oikeasti onkii kenkänsä paperinkeräyksestä, juoksee löylykauhansa perässä pitkin pihoja ja kiljuu keuhkonsa pihalle saadakseen huivinsa takaisin koulussa?
Vastaus: En tiedä, mutta mukaan lasken itseni.

Minä en vitsaile, koska olen oikeasti tässä kuussa kaksi kertaa onkinut kenkäni paperinkeräyslaatikosta kiitos saksanlukijoitten... Ja mitä minä teen? Nauran.
Koulukiusaamista? Jatkuvaa tämä on, mutta ei, ihan. Sillä yleensä vain nauran, kun kiskon huiviani irti näistä koulun "viherkasveista".
Silti aina rintaani jää kaivertamaan sellainen pienen pieni epäillyksen tunne. Entäs sitten kun tämä ei enää olekkaan leikkiä? Tai jos en saakkaan huiviani takaisin? En tiedä...
En oikeasti tiedä. Välillä hauskaa, välillä kyllästyttävää välillä ärsyttävää, välillä liippaa jo kiusaamiseen. Ihan hauskaahan tälläinen leikki on, mutta ei sitä herran jestas tarvitse kärsiä neljä kertaa viikossa!

Eilenkin liikunnan tunnilla laskin huivini maahan ja tunnin lopuksi se oli hävinnyt. Loppumatkan koululle jalkapallokentältä juoksen huivini perässä, joka käy varmaankin ainakin viiden ihmisen käsissä. Lopuksi saan huivini käsiini, kun eräs meidän luokkalainen poika "piilottaa" huivin käytävälle..
Huivi parka. Se joutuu kärsimään... Ensin d-luokkalaisten käsittelyyn, sitten kaiteeseen roikkumaan, sitten naulakkoon ja parin mutkan kautta lojumaan käytävälle. Entä minä itse? En edelleen tiedä. Eikö kukaan oikeasti huomaa sitä pientä vivahdetta katseessani? Ei. Onnistun näköjään kätkemään sen hyvin...

6 kommenttia:

  1. Lix, suosittelen että puhut tosta luokanopettajalles, tai jollekin opettajalle kuitenkin. Vaikka toi on välillä hauskaa, niin kuten sanoit, välillä se käy ärsyttäväksi. Ja ton ei pidä jatkua pitkään. Ne tyypit haluu ehkä vaan härnätä sua, mut ei se kivalta tunnu jos se koko ajan jatkuu. Puhu jollekulle opettajalle tosta niin ehkä silloin se saadaan loppumaan ennen kuin se muuttuu pahemmaksi. (:

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo... Yritän ensin kyllä itse ton asian selvitetty, enen kuin sotken opettajat asiaan... Koska ne on kuitenkin mun kavereita

      Poista
  2. Joo, sano niille ensin, että et tykkää, niin kyllä ne varmasti uskovat. Jos eivät niin sitten opettajalle. Kaverisi eivät ehkä itse tajua, ettet tykkää siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, sehän tässä se ongelma on...

      Poista
    2. Minunkin on vaikea sanoa kaverilleni, ettei ole kiva, kun hän katsoo vihostani/kyselee minulta tehtävien vastauksia. Mutta tsemppiä :)

      Poista

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.