lauantai 14. huhtikuuta 2018

Ja yöllä kun mä katsoin taivasta niin säihkyvää




Toissa yönä tuli nukuttua neljä ja puoli tuntia, kun lentokentälle piti lähteä niin aikaisin. Ja ennen nukahtamista tuijotin taas eteeni pimeässä, istuin selkä viileää seinää vasten.

Näin hänen kasvonsa, vaikka olisi tehnyt mieli huutaa. En voinut, muuten ne olisivat yläkerrassa kuulleet. Luovuta jo, se, että tunnet jotakin tarkoittaa taas sitä, että hän on pääsemässä niskan päälle. Pysähdy ja hengitä syvään käsi vatsan päällä. Varjotyttö, niin minä hänet nimeän, hän on vain ohikulkumatkalla.

Hänen kasvonsa ovat muuten niin sumeat ja mustat ja sade, piiskaa naamaa kuin lentäisi teräviä kiviä. Sormenpäät märät, eikä vettä saa pyyhittyä mihinkään, kun tuntuu, että ympärillä on valtameri - täynnä kaikkea turhaa saastuttavaa, mikromuovia, kalastajien verkkoja, jotka tappavat kaiken elävän ja kauniin.

Sieltä peilistä katsovat jonkun toisen tytön kasvot. Hänen punaiset, itkuiset silmänsä. Eikö kukaan muu kuin minä näe häntä?

Taputan häntä olalle, tunnen kylmän kosketuksen. Ihmiset kyllä välittävät. Hei hienoa, tänään jopa jaksoit purkaa sen pahan olon itkuksi eikä vain siksi epämääräiseksi tunteeksi, kun jotakin menee ihan vain vähän pieleen.

Viimeksi viikko sitten istuin tässä sängyn reunalla ja halasin itseäni. Varjojen pidentyessä se toinen tyttö, mustatukkaisempi, saa paremman otteen. Se kuiskii päässä valheita toisensa jälkeen, eikä kuuntele järjen ääntä. Se valloittaa järjen paikan ja muuttuu minuksi ja välillä - toisinaan olen vain liian väsynyt tappelemaan vastaan.

Jos hyppäänkin vain niiden ajatusten matkaan kunnes nukahdan. Eihän siinä ole mitään pahaa? Kun vie vain enemmän aikaa uida valtameressä vastavirtaan.

Äikän kokeesta tuli kymppi, mutta tuntuu, ettei aikaa ole iloita, kun on jo seuraavakin projekti työn alla. Kirjailijaksi valikoituikin Eeva Heilala.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro minulle toki, mitä ajattelet 💙 Kommentit saavat aina iloiseksi.