perjantai 24. helmikuuta 2017

Luova luovempi kuollut





unohdus maistuu kitkerältä
pudottaa tyhjyyteen
suloiseen uneen
ehkä arjen keskellä
lasisella parvekkeella
paksun viltin alla
vahvana
                                                                     luova

arvet syvällä
muilta tarkoin piilotettuna
ehkä jonain vuonna
me ollaan kaikki selviytyjiä
jollain tasolla
                                                                  luovempi

musta kuppi kahvia
ihmiskunnan hylkäämä
vieraat kasvot peilissä
kipu veitsen terällä
happikupliin kadonneena
paljaana ja aitona
                                                                                 kuollut




torstai 23. helmikuuta 2017

Kiera Cass Ainoa

Oli pakko avata tää kirja jo ennen kuin edes pääsin kirjastosta kotiin. Rakastan tätä sarjaa paljon enemmän kuin joitakin muita hyviä - tässä vaan on sitä jotain, vähän niin kuin Pottereissa. Nauroin ääneen, hakkasin käsiä yhteen ja huusin hahmoille ja sivuille, kuinka niin ja niin vaan ei voi tapahtua. Teki mieli kirjoittaa kirjailijalle erittäin pettynyt viesti siitä, kuinka tämä kehtaisikin tappaa kaikki lempihahmoni ja sen jälkeen aloittaa kirjan lukeminen alusta, kun he vielä olisivat hengissä. En kuitenkaan sitä tehnyt vaan aloin kirjoittamaan tätä postausta.



Selection-sarja on enemmän kuin sanoja, tää on käsin kosketeltava maailma, tämä on naurua, kyyneliä ja rakkautta.





Ai niin, spoilausvaroitus. Sarjan ensimmäinen on Valinta. (hopi hopi lukemaan se siitä)

Kirja sijoittuu siis siihen aikaan, kun alati niin ihana prinssimme yrittää tehdä päätöstään tulevasta morsiammestaan, America yrittää päättää tunteistaan ja alkaa pikkuhiljaa ymmärtää kuinka suuresta valinnasta tässä on kyse. Paluuta menneisyyteen ei ole, joko hänestä kruunataan Ykkönen tai sitten hän jatkaa elämäänsä Kakkosena.

[Puutarhassa juoksi varmaankin puolet palatsin vartijoista ilman paitaa...]
"Hehän ovat vain poikia ilman paitoja", minä totesin.
"No, kannattaa varmaan nauttia näystä hetki, ennen kuin saat katsella taas vain meitä kolmea", hän näpäytti.
"Ihan sama. Maxon näyttää ihan yhtä hyvältä ilman paitaa kuin kuka tahansa heistä."
"Mitä?" Kriss älähti.
Sekunti sen jälkeen kun sanat olivat karanneet suustani, tajusin mitä olin sanonut. Kolme silmäparia tuijotti minua.
"Milloin sinä ja Maxon oikein olette olleet ilman paitaa?" Celeste tivasi.
- s. 27

Eliitin neljän tytön välit kiristyvät, kapinallisten hyökkäykset käyvät yhä julmemmiksi eikä asiaan auta American niskaan hengittävä kuningas, joka uhkaa lähettää tytön takaisin kotiin heti seuraavasti virheestä.
Voiko Viitosena vaatimatonta elämää elänyt tyttö voittaa Valinnan, päästä Ykköseksi ja kuningatareksi, kun vastassa ovat täydellisen kasvatuksen saanut velvollisuuden tuntoinen tyttö Elise, Kriss, joka vannoo rakastavansa prinssiä oikeasti ja tahtovansa mennä tämän kanssa naimisiin ja kaunotar Celeste, joka on tottunut kameroihin ja kuuluisuuteen?

Voiko tosirakkaus voittaa ja maan monarkia kukistaa uhkaavan kapinan ja vallankaappauksen?

Kauniita mekkoja, teekutsuja, kapinallisia, epäilevää rakkautta kätkettynä aivan ihanaan huumoriin. Tätä oli oikeasti nautinto lukea. En muuta sano. Lukekaa vastapainoksi jokaiselle Outolinnun ja muun fantasiakirjan kapinallisille. Tällä kertaa muutos tulee kuningashuoneen sisältä.

"Sain ajatuksen koskien tulevien teekutsujen vieraita, mutta tarvitsen sinun hyväksyntäsi."
Hän katsoi minua häkeltyneenä.
"Ja haluan sinun tietävän kaiken, mistä aion heidän kanssaan keskustella. Saatamme rikkoa monia lakeja, joten en ryhdy siihen, jos kiellät."
Kiinnostuneena Maxon kohottautui toisen käsivartensa varaan kuuntelemaan. "Kerro kaikki."
- s. 148


Suomentakaa se seuraava osa nopeasti kiitos❤

Kirjailija: Kiera Cass
1. painos, painettu Printon Trükikoda AS, Viro 2017
Alkuperäinen teos: The One
Sivumäärä: 323

tiistai 21. helmikuuta 2017

Shoppings from Tallinn





Tallinna katosi harmaaseen taivaanrantaan vesipisaroiden ja räntäsateessa saattelemana, hei hei, nähdään ehkä joskus tulevaisuudessa. Laivasta löysin kaksoisolennon historian opettajalleni, ymmärsin paremmin englannin kieliset kyltit viron, menin ja törsäsin itselleni yhden huulipunan ja vähän herkkuja. (puolirasiaa hävisi jo, kun luin muutaman sivun kirjaa ja kirjoitin, hups) No onneksi sain ostettua Tallinnasta itselleni aivan älyttömän nätin vihon ja uuden luonnosvihon. Halleluja, täältä tullaan A3 kokoiset piirrokset! Alkoikin se pienempi koko luokka kyllästyttää, vaikka sillekin on hyvä piirtää. Tuolle viholle ei vielä käyttötarkoitusta ole keksitty, muuten ottaisin kouluun mukaan piirtelyyn, mutta kun ruudut sivut niin se jääköön odottelemaan kohtaloon. Sinne jotain joskus myöhemmin ilmestyy ihan taatusti.

Hotelliaamiaiset on kyllä parhaita, niitä olisin voinut syödä vähän useamminkin. Tämä reissu oli ihana hiihtoloma piristys, pääsi vähän tuulettumaan pois kotoa ja heti näki kotiakin vähän uusin silmin, kun oli pari yötä poissa. (Mun pitää ihan oikeesti siivota tällä viikolla)








Tänään nukuin niin pitkään kuin sallittiin, kirjoitin romaanin tekelettäni eteenpäin pari sivua, keksin ehkä maailman parhaimman juonikuvion ja sen jälkeen tajusin lukeneeni sen joskus tumblrista elokuvan juoni-ideana, mutta eipä tuo haittaa. Rakkauskuviot ovat aina parhaita <3 Varsinkin omien hahmojeni parituksella.
Olen syvästi rakastunut päähenkilöihini ja musiikin kuunteluun tietokoneella kirjoittaessa :)

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

TALLINNAN MATKA #1


Vihdoinkin lomamatkalle, tai no kuinka paljon Tallinnan matkaa voi ulkomaanmatkaksi kutsua, kun lähes tulkoon pärjään pelkällä Suomen kielellä, on kylmempi kuin Suomessa ja tänään satoi vettä, joten aamupäivän kävelyretki vaihtui ostoskeskusshoppailuksi. Löysin aivan ihania vaatteita, rakastuin yksiin sinisiin korollisiin pitsillä koristettuihin kenkiin, yhteen vaaleaan lompakkoon, mutta sinne kaupan hyllylle nekin jäivät. Olisinpa voinut ostaa ne kaikki, mutta - äidin mukaan se paita näytti rypistyvän liiaksi... Ja okeii, niiden kenkien hinta oli kyllä vähän ehkä turhan suuri heräteostokseksi.
Menolaivassa joka tapauksessa meitä odotti aivan ihana auringonlasku hyvää ruokaa ja ihanan näköisiä huulipunia, joiden ostamista harkitsen oikeasti.



Joku tässä Tallinnan vanhassa kaupungissa viehättää. Täällä on niin kaunista, jokainen talo on vähän omanlaisensa, ajan kuluttama, pastillin sävyinen ja jotenkin niin idyllisen näköinen. Pikkupuodit katutasossa, kaikkea pientä turistikrääsää, somia vanhoja kahviloita. Käveltiin Tallinnan vanhimman kahvilan läpi, nähtiin kuinka marsipaania maalattiin käsin, juotiin toisessa hiljaisemmassa kahvilassa cappuccinot. Ja sitten nää mun pikkusisarukset oli kuolla nälkään, niin pyörähdettiin mäkkärissäkin. Ranskalaiset on kyllä ihania, mut on osa tästä reissustakin <3




Nämä talot kasvaa siellä täällä supussa, vähän vinksallaan pienten kujien varrella. Jos jostain löydän Viistokujan tai pieniä salakäytäviä muurin kiviä painamalla, niin kyllä se taitaa täältä löytyä.
Jos joskus tulen tänne vanhempana niin ostan kasan ruusuja, täytän hotellin kylpyammeen täyteen ja olen ihan rauhassa vaahdon ja ruusun terälehtien keskellä ilman, että kukaan huutaa minua sieltä ylös liian aikaisin. Ja nukun näissä valkoisissa puhtaissa hotellilakanoissa pitkään.
Enkä katso tv:eestä suomenkielisiä ohjelmia, enkä kuuntele kenenkään nahistelua siitä, mitä pitäisi tehdä.


Mitenkäs teidän hiihtolomanne on alkanut?




torstai 16. helmikuuta 2017

❤I was happy

It's a peculiar sensation, a tiny weird feeling,
when you're happy and glad without any particual reason.





I was happy yesterday. I smiled at the strange people who walked past me, at that young woman with a grey felt jacket, who had so gorgeous dyed short blond hair. You made me smile with your smile, thank you.
And that old couple, I though they were on their afternoonwalk, 'cause the weather was so lovely. Sun shined, snow glinted and the sky - oh, I could paint like a thousand paintings just about sky. The clouds, the blueness, sunsets and sunrises, they never look the same. The view is always new.

In Finland people actually don't look into you eyes, they don't greet you. And that's kinda sad.





So look up. You may discover something new, that is what I learned yesterday while walking home.

I laughed when my earphone didn't fit and it fell out. It didn't bother me at all. I put it back in it place again and again.
Best way to start a school day is to have time to take photographs, listen music while walking, without wearing your woollen hat. I don't know why being bareheaded makes me so much more self-confident.

And I don't know why I'm writing in English again... Perhaps I want to prove that I can use English, I can read and write in English. Not very much, but hey -  you can't learn without mistakes.

Sometimes it just feels that my English teacher assume all of the pupils are so good in English, 'cause "you all have used it so much when you have been in the foreign countries, and you use it in internet and..." Well I, for example, haven't been in the foreign countries if you don't count my small visits in Estonia and that one trip to Spain when I was seven - so of course I didn't speak English there back then.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Heinäkorret kapinoivat ❄🌾

Metsässä viime viikkoista
tamppaantunutta lunta
valkoiset kuulokkeet korvissa
yksin tutuilla poluilla
aurinko vaaleassa taivaanrannassa






Kaikki vain olisi ollut paremmin, jos olisit ollut siellä minun kanssasi. Halannut minua ja pitänyt kädestä.

Kiipeilin lumen peittämällä puunrungolla ja liukastelin jäisellä kiertopolulla. En ajatellut varsinaisesti mitään järkevää, hyräilin jotain puoli ääneen, nauroin yksikseni hyppelehtiessäni, hymyilin vastaantulevalle koiralle. Elin omassa kuplassani, mutta kun kuulokkeet irtosivat, pyörintä pysähtyi. Musiikin tauotessa mielen valtasi hetkeksi hiljaisuus, jollaista sitä päivänä ei enää myöhemmin löytynyt.
Juoksin ylämäkeen siinä lempinotkossamme, juoksin alas pitkää mäkeä jarruttamatta, koska teki mieli. Laskin jäämäkeä kiljahtaen, itselleni nauraen.

Taivaalla liikkui pilviä, tuulenmyräkkä meni läpi farkkukankaasta, heinäkorret kapinoivat vapaudestaan, mutta pysyivät silti paikallaan.




Oli ikävä sinua 💙

lauantai 11. helmikuuta 2017

Kirkkaus on kylmää || runo

kuiskaa korvaani
tässä tyhjässä huoneessa
silitä hiuksiani
kaiken tappavassa pimeydessä
jossa

kirkkaus on kylmää
valo
sattuu silmiin

halaa minua
talossa, jossa olen yksin
vaikka alhaalla ihmisiä
huuleni ovat kipeät puhumisesta

yksinäisyys
sattuu sisimpään
vaikka en minä ole yksin
en oikeasti
en niin kuin muut

oma vikansa
kuiskivat äänet
laiska, pelkuri
elämän arkeen eksynyt

pyydän, tule tänne
en tarvitse sanoja
hiljaisuuden karkoittamiseksi
tarvitsen lämmön järjen hiljentämiseksi

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Imperfection



Maanantailta havaittua:
En osaa kirjoittaa käsin tekstirivejä suoraan
8+ matikan kokeesta ei ole maailmanloppu, näytän oikeastaan aika kivalta laseissa,
seuraavaan ruotsin kokeeseen pitää oikeesti lukea paremmin,
joskus sitä jännittää jotakin aivan turhaan




Tiistaina huomasin kuinka ihanaa on nauraa hämärällä kadulla yksin illalla - ihmisten reaktiot on niin huvittavia, jos joskus vahingossa lausun yhden kirosanan tunnepuuskassa. Huoh, kiitän sinua hikkemaine.
Ja huomasin, kuinka ihanaa on nauraa koulussa tunnilla (katsottiin ruotsin tunnilla sitä norjalaista nuortenohjelmaa SKAM) ja olla välittämättä, mitä kenties muut ajattelevat.
     SKAM itseasiassa on aikas yllättävän hyvä, katsoin joskus ensimmäisen jakson, mikä ei oikein iskenyt. Nyt muutaman jakson jälkeen se tuntuu enemmän kuin katsottavalta, voisi tutustua vähän paremminkin. Ainakin se nauratti. Tai sitten se oli luokkalaisten huomautukset ja pohdinnat hahmojen suhdekuvioista. Sattuuko joku olemaan sitä katsonut? :)



Oli ihanaa kuulla olevansa täydellinen teatterikerhossa, vaikka väitinkin vastaan. Ne pelkät kympit todistuksessa ei kerro kaikkea.

Ei sitä kuinka vähän kavereita mulla loppujen lopuksi on, ei sitä, että olen liian koukussa sosiaaliseen mediaan. Selasin eilen kaksi tuntia instagramista kuvia, nauroin ääneen ja siirryin seuraavaan kuvaan. Viisi minuuttia myöhemmin en edes muistanut, miksi nauroin. Olohuoneen sohvalla makaaminen kännykällä - ärsyynnyin itseeni ja siihen, etten saanut itseäni lopettamaan puhelimen tuijottamista. Poistin sen sovelluksen koko puhelimesta.
Eikä sitä kuinka istun hiljaa käytävällä ja en keksi puhuttavaa.

Ne todistuksen kympit vain kertoo, että olen jaksanut lukea kokeisiin ja osannut oksentaa paperille oikeat lauseet, hymyillä vähän opettajille ja viittailla tunnilla, koska selkärankaan on iskostautunut, että viittaan, kun tiedän vastauksen. Ja välillä, vaikka en edes kunnolla tiedäkkään.



Rakastan sitä, kun on valoisaa. Se saa hymyilemään.
Tänään teki mieli vain läiskiä naamaan meikkiä ja pyytää jotakuta jäätymään ulos ja ottamaan minusta kuvia. En pyytänyt, kun ei tullut mieleen ketään kuka olisi ehkä saattanut haluta. Ja tuolla ulkona oikeasti on aivan järkyttävän kylmä.

Tänään totesin myös, että nähtävästi haluan kirjoittaa kirjan aina joka toinen päivä, mutten koskaan saa aikaiseksi yhtäkään lausetta ylös..

Eikä minulla tullut tänäänkään kirjoitettua mitään tänne blogiinkaan kauhean järkevää. Ehkä sitä jaksaisi kirjoittaa joskus jonkun asiapostauksen. Ideoita?

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kun väsymys sulki luomet

Kun väsymys sulki luomet
liian vähissä vaatteissa
iholla miljoona sähköiskua




maailma näytti vihdoinkin terävältä
valkoisia lumihiutaleita
koivun oksilla
huuto avasi silmät



et ollutkaan siinä
heräsin yksin
jalassa kuulakärkisydämiä,
jotka eivät lähteneet edes suihkussa

olisimmepa niin kuin kesällä
yhdessä
onnellisina

tai ainakin minä luulin, että olimme



Sanotaan, että sanomalehden lukeminen, ystävien kanssa puhuminen, Netflixin huonojen lesboleffojen katsominen oli mun viikonloppu. Ne leffat oli liian epäuskottavia (ja se yks oli ruotsalainen, joten sovitaanko, että sen katsominen riitti ruotsin kokeen luvuksi.) Miksei siellä ole mitään kivaa tyttöparituksella?
Kai mä jotain järkevääkin sain aikaiseksi. Ainakin yhden tarinan valmiiksi ja sen yhteen kilpailuun lähetettyä :)

Miten teiän viikonloppu sujui?


keskiviikko 1. helmikuuta 2017

I feel happiness in my soul today




                         People say nothing is impossible but I do nothing everyday.



Jos ei lasketa koulutöitä, mun vähän sinnepäin mennyttä fysiikan ja matikan koetta, olematonta harjoittelua seuraavin kokeisiin, kuviskoulun opettajan täydellisyyskriteerejä, jotka meiän supersyvällinen The Life of the Rose hiilipiirrosanimaatio alittaa kertaheitolla, vaikka meillä on siinä tosi syvällinen sitaatti:
"Everything beautiful dies - no matter how beautiful it was" - niin. Mulle kuuluu tänään itseasiassa hyvää, koska sain hollantilaisen letin hiuksiini välitunnilla ja ihmiset jutteli koulussa. Ja Haloo Helsingin Kevyempi kantaa on paras kappale tänään. Ja mun mantsan esitelmä meni tänään hyvin.
Ja meillä ei ollut saksan tuntia, joten olin jo puoli kahdelta kotona. Ja huulipuna näytti ihanalta luonnonvalossa.

Teatterikerhossa tehtiin sokkoleikin ja musiikin kuuntelun lisäksi ihan älyttömän kiva harjoitus.

Yks pistettiin istumaan vihreälle muovituolille muiden eteen päällään jokin rekvisiitta realistisuuden rikkomiseksi. Ja sitten alettiin kertoa fiktiivista tarinaa - luotiin hahmo, joka heräsi henkiin tarinan myötä.


Tyttö istuu odottamassa jotakuta päällään kuolleen pikkuveljensä villatakki, jaloissaan mielisairaalassa olevan äitinsä villasukat ja kädessään hiusponnari, jonka hän löysi viisi minuuttia sitten kadulta, jota hän nyt pyörittelee sormissaan. Kello tikittää seinällä.
Sosiaalivirkailija astuu tytön viereen, lihava tympeän näköinen mies, jonka ääni on kuitenkin lempeä:
"Odota tässä vielä hetki." Ovi sulkeutuu miehen jäljessä.

Ruskeahiuksinen katsoo valkoista seinää, jonka maali on halkeillut. Kulunut, rikki, sieltä täältä paikattu. Aivan kuten hänen elämänsäkin. Tytön mielessä pyörii vain yksi sana. Miksi? Miksi juuri hänellä ei ole kotia, ei ystäviä, ei perhettä?
Edellinen sijaisperhe halusi hänestä eroon, vaikka tytön mielestä hän on oikeastaan ihan mukava.
Eilen tytön olisi pitänyt päästä käymään pikkuveljen haudalla. Viedä sinne kevään ensimmäisiä valkovuokkoja, pikkuveljen lempikukkia. Ei hän päässyt sinnekään. Nyt veli makaa mullan alla yksin.
Tyttö odottaa, tuijottaa lattiaa hartiat hiukan lysyssä. Olisiko seuraava perhe mukavampi?

Häntä pelottaa. Ei hänellä ole kuin autossa odottava matkalaukku. Villatakki ja loppuun kuluneet sukat ovat ainoat tavarat hänen lapsuuden kodistaan. Tyttö kohottaa katseensa:
"Mä haluun kotiin."