maanantai 26. syyskuuta 2016

Erilaisuutta etsimässäkö? - essee

Tänä päivänä nuoriin kohdistuu lukemattomia erilaisia ympäristöstä tulevia paineita niin ulkonäköön kuin käytösmalleihin liittyen. Jokainen asia tunnutaan lokeroivan pieneen stereotypialaatikkoon, kun taas toisaalla rikotaan kaikki rajat ja hämärretään käsitykset sukupuolienkin rajoista. Millä tavalla nykynuoren tulisi löytää oma minänsä, kun jokainen ohjenuora elämään alkaa tuntua painostavalta - jopa erilaisuus? 

Koulussa kehotetaan olemaan oma itsensä ja löytämään vaatetyylinsä, kotona vastassa on oman huoleen peili ja sieltä takaisin tuijottavat kasvot, farkun takataskussa piipittävä puhelin muistuttaa sosiaalisen median luomista kauneusihanteista. Minua kehotetaan olemaan oma luova itseni, pukeutumaan miten haluan ja samalla vihjaillaan, että jos nyt kuitenkin nyppisit nuo kulmakarvasi, kun "kunnon tytön tulee näyttää nätiltä." 

Nuorille tuputetaan erilaisuudesta ja kasvamisesta niin paljon, että elämänviisaudet itsensä löytämisestä alkavat minusta tuntua ympäripyöreiltä lauseilta ja selkeät ohjeet liian mustavalkoisilta. Jokaisessa asiassa tuntuu olevan kaksi ääripäätä ja liian paljon harmaata aluetta. Meidän tulisi kasvaa persoonallisiksi ihmisiksi, meidän tulisi löytää omat ihanat itsemme. Entä jos olemme niin eksyneitä ihmisten lokeroimiseen ja erilaisuuteen kannustamiseen ja kaikkeen siltä väliltä, että emme enää tiedä, mitä tehdä? 

Vaikka erilaisuus on monelle täysin normaali asia, osa omaa luonnetta, niin monet tarvitsevat vieläkin muistutuksen, että erilaisuus on oikeasti sallittua. Että sinä olet omalla tavallasi täydellinen. Erilaisuus on rikkautta, kuten sanontatapa kuuluu. 
En ymmärrä, mitä haittaa erilaisuudesta on. Haittaa on vain siinä, mitä erilaisuuden takia teemme. 
Antakaa meidän nuorten elää omina itsenämme, ei ketään voi pakottaa tiettyyn muottiin. Maailmakaan ei toimisi, jos jokainen aineen rakennusosanenkin olisi samanlainen. 

Ne asiat, jotka tekevät minusta minut ovat jo olemassa. Tiedän, että minulla on oikeus olla juuri sellainen kuin olen. Kun kysyn itseltäni, olenko erilainen ihminen kuin muut, vastaus on kyllä. Täytyy kuitenkin pysähtyä miettimään vastausta tarkemmin. Jossain vaiheessa ala-astetta vain päätin, että minusta tulee erilainen kuin muut. En tahdo massan mukana kulkevaksi. Olen koulussa se kympin oppilas, mutta pinnan alla piilee eksynyt pieni tyttö. Voisin sanoa, että olen erilainen, koska rakastan parasta ystävääni, koska pidän blogia ja kirjoitan. Toisaalta löydän samanlaisia ihmisiä muualta maailmasta. Mitä erilaisuus loppujen lopuksi on? Voin verrata itseäni muihin ja löytää samankaltaisuutta, mutta jos katson kokonaisuutta, olen erilainen kuin ehkä valtamassa. Toisaalta - valtamassakin kostuu ihmisistä, joilla jokaisella on se, jokin joka, tekee heistä heidät. 
Sanotaan, että nykyään voi olla minkälainen tahansa, ei väliä miltä näytät, tai mikä olet temperamentiltasi. Että maailma on suvaitsevaisempi kuin ennen. 
 Siltikin jos kerrot olevasi panseksuaali - ne vanhat ennakkoluulot nousevat yhä sinua vastaan. Emmekö voisi tehdä maailmasta sellaista paikkaa, jonka sen sanomme muka jo olevan? Miten muka voin olla oma itseni, jos erilaisuuttani vastaan sotivat ihmisten mieliin asetetut rajat. 

Miksi edes nostamme erilaisuuden niin suurelle jalustalle? Miksi korostamme itsensä löytämistä ja hyväksymistä, mutta esimerkiksi koulun terveystiedon kirjassa ei mainita sanallakaan kolmatta sukupuolta. Jos kerran on hyväksyttävää olla homoseksuaali, missä ovat tarinat prinsessoihin rakastuvista prinsessoista? Tekomme ja niiden tulokset tuntuvat olevan ristiriidassa ajatustemme kanssa. Jos kerran jokainen on oma yksilönsä, miksemme ole jo romuttaneet vanhoja käsityksiämme ihmisistä? 

Ongelma on siinä, että vaikka jokaista kehotetaan olemaan oma itsensä niin siltikin, kun katson koulun käytävälle, näen joitakin lähes kloonattuja ihmisiä, samanlaiset hiukset, puhetyyli ja puhelimet. Jos massamuotiin pakeneminen olisikin ratkaisu? Jos me olisimmekin kaikki vain toistemme kaltaisia? Monelle se varmasti tuntuu omalta tyyliltä ja hyvältä. Miksi siis välillä tuntuu, että ns. sanottuja "massateinejäkin" ylenkatsotaan? Eivätkö ne luokan persoonallista pukeutumistapaa käyttävät ihmiset oletkaan merkitsevien katseiden ja käteen tukahdutettujen nauran tyrskähdysten kohteena? Voisikohan tulevaisuudessa samanlaisuus olla erilaisuutta? 

Ihannemaailma olisi sellainen, että kaikki saisivat olla juuri sitä, mitä haluaisivat. Ei asetettaisi ihmisille ennakkoluuloja pelkän ensivaikutelman, ei ihon värin, ei uskonnon perusteella. Ei oleteta, että jokainen nuori osaa etsiä oman tiensä kohti aikuisuutta kävellen kuin nuorallatanssija, peläten putoavansa alas ongelmiin. Sen sijaan annettaisiin jokaiselle tilaa ja aikaa, kukaan ei hahmota omaa itseään hetkessä. 
Kenenkään ei pitäisi joutua kohtaamaan väheksyntää itseään kohtaan. Miksi kaiken täytyy olla loppujen lopuksi niin monimutkaista, vai teemme siitä sellaista itse? Miksemme vain kaikki voisi elää ilman, että jaottelemme erilaisuutta ja samanlaisuutta. Olemme kaikki pohjimmiltamme vain ihmisiä. 

tiistai 20. syyskuuta 2016

Kuulun siveltimen luokse - en koulunkäytävälle

Teatterikerhossa sain huutaa sydämeni kyllyydestä, käsiteltiin vihantunnetta, sain syödä aivan ihania valkosuklaasalmiakkikarkkeja ja bilsan pistarista tuli koulussa ensipaniikista huolimatta 9/10 p. (lukuläksy jäi lukematta, hups - syytän saksan verbien hankalia imperfektmuotoja)

Eilen oli ihanaa maalata, maalata violetin ja sinisen eri murrettujasävyjä, kuunnella saksankielistä musiikkia ja tuijottaa maalaustelineessä olevaa teosta yksin tyhjässä huoneessa, koska kaikki muut olivat toisessa luokassa. Maalitahroja kynnen alla, maalien sekoittamista paletilla. Se oli ihanaa, koulussa sen sijaan olo tuntuu välillä ihan kuin kulkisi unessa. En ihan kuulu mihinkään, ystävä on kännykänviesteissä, mutta niihinkään ei ole kunnolla aikaa vastata. Kuulun sinne kuvisluokkaan kuulokkeet korvilla maalaamaan ja värioppia opettelemaan. Kuulun teatterikerhon sohvalle improa suunnittelemaan, metsään kävelemään, oppitunnille kirjoittamaan saksankirjotelmaa. En kuulu istumaan koulunkäytävälle ihmisten kanssa, joiden kanssa olen päivittäin, joista pidän, mutta välillä - se vain ei tunnu omalta.

Aika kuluu eteenpäin lentämällä, se kuluu muutenkin niin nopeasti. Tussipiirrokset ranteessa haalistuvat, mutta mitään ei oikein tunnu jäävän muistoiksi. Paitsi ehkä äikänopettajan hymy ja ahdistunut olo, kun koska en osaa, koska en jaksa ja kasiluokka on liian hirveä aina välillä. Nytkin pitäisi opetella tapaluokkia, mutta ehkä minä ne osaan. Ainakin konditionaalin. Ja imperatiivin kieltosanan, -, älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt, älköön.

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Syysrunoja ja paljon luontokuvia



Kuivuneita pihlajanmarjoja,
mustia pilkkuja omenissa,
kasvaa haapaan sieniä,
ilmassa tuoksuu kuolema

Luonto kuihtuu hiljalleen,
vaihtuu vihreys ruskaksi,
lempeys kylmyydeksi,
kaulaliinaan kätketyiksi katseiksi

Tuoksuu ilmassa kiire,
villapaitojen hihansuihin kirjottuja,
pieniä syyslehtiä,
asvaltilla vesilampikoita,
tuoksuu ilmassa syksy.


•••

Vaahteranlehtiä hiuksissa,
kädessä metsäomena
istut puunrungolla

Pilkulliset kumisaappaat jalassa,
vihreä sadetakki kivellä
laulat silmät kiinni metsässä
hymyilet taivaalle

Vesipisaroita kuusenhavuissa,
kylmän pistelyä ilmassa
hypit pilkullisilla saappailla
kiveltä kivelle












torstai 15. syyskuuta 2016

Näkin ruusuja || runo

••• Kirjoitin tuossa vähän aika sitten myös tälläisen runon ♡


Näkin ruusuja hiuksilla
istuu nainen rantakalliolla

Paperilyhtyjen valossa
leikkii kuolevaista
laskee tähtiä taivaalta
odottaa, itkee sydänsuruja

Vaaleat hiukset vedessä
hyräilee kirkkaalla äänellä,
alakuloisia sointuja

Kuuntelee ajan kulumista,
usvaista merta,
merenneitojen kikatusta vaahdossa

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Viikko alkoi hyvin

Sunnuntai oli hyvä päivä. Syötiin päärynöitä ja omenia suoraan puusta ystävieni kanssa, rapsutettiin valkoisia karvapallokoiria ja valitettiin koulusta. Tällä viikolla ei ole kokeita!! *pomppii riemusta* Ja sain matikan kokeesta ja saksan kokeesta 10 miinukset!
Ihanaa ihanaa ihanaa. Olin sunnuntaina yhteensä viisi tuntia ulkona.

Maanantai-ilta oli ihana. Kuvataidekoulussa pääsin maalaamaan tämän kurssin taulua. Vähän luonnostelemaan ja läiskimään väriä kangaspohjalle siis toisin sanoen. Kerrankin tuntuu, että osaan maalata! Meidän täytyi mallia/väriskaala/tyyli/aiheentynkä ottaa jostakin oikeasta maalauksesta ja minä otin Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin - se on jollain tapaa kovin kaunis maalaus, vaikka ei värikäs tai iloinen todellakaa olekkaan. Toiveikas sanoisin. Ja kielot ovat yksiä lempikukistani heti keto-orvokkien jälkeen.

Teen kahta enkeliä, jotka pitävät toisiaan käsistä kiinni. Syvällistä merkitystä en ole kauheasti miettimään kerennyt taululle, se tulee aikainaan, jos on tullakseen. Vähän jäin ajattelemaan ensialkuun uskallanko edes kahta tyttöä tauluuni laittaa, kun ensimmäinen idea oli kuvata enkelit suutelemassa keskenään.. mm. Se olisi ollut söpö kuva, varsinkin kun yritän ehtiä heidän hiuksilleensa kieloseppeleet maalata.
Olisin kyllä tätä tilannetta varten tarvinnut kunnollisen mallikuvan, joten tämä toteutus kelpaa - näyttää tarpeeksi suloiselta näinkin. Ehkäpä toiselle ilmestyy hiuksiin sateenkaarevärinen hiusnauha tai muuta ♡ Tuohon ruskeatukkaisen mekkoon ajattelin jotkin korsetin tapaisen nyörityksen maalata mikäli ehdin :)
Jaa kuitenkin maalaan ihan eri juttuja seuraavalla kerralla... Niin siinä aina käy :D Taustalle voisi maalata tähtitaivaan ja galaksien/tähtisumun/planeettojen tapaista. Vai mitä tuumitte?

Eilen teatterikerho ja sain uuden kännykkäni - tai siihen pitää vielä Sim-kortti hankkia. Jes! Täältä tullaan onnistuneet kuvat. (Huawei Honor 7 Lite)
Teatterikerhossa käsiteltiin pelkoa, kun näytelmämme aihe käsittelee jollain tapaa ihmisen perustunteita.

Se mihin minä itse olin erittäin tyytyväinen oli, kun pelottelimme toisiamme pilkkopimeässä huoneessa äänen, märän pyyhkeen, erilaisten kosketusten avulla. Henkilö kävelee huoneessa ja yhtäkkiä joku tarttuu häntä jalasta kiinni - hyrr..
Niin, minä sain aivan loistavan idean. Vedin kynsilläni liitutaulua pitkin (kylmiä väreitä juoksee selkääni pitkin ajatuksestakin) ja tämän karmivan äänen jälkeen aloin kirkumaan. Tunnelma oli kuin kauhuleffasta!

En ole vähään aikaan kirjoittanut taas tänne blogiin mitään, jotenkin ottaa vähän päähän kirjoittaa vain koulusta ja koulusta. Menkööt - keksinen jossain välissä jotain hiukan kauniimpaa ja syvällisempää ajatustekstiäkin. Haa, sain käytettyä potentiaaliakin äskeisessä lauseessa. Viime äidinkielen tunnilla varmaan ensimmäistä kertaa ikinä en vain osannut opetettavaa asiaa, jotenkin potentiaali ja imperatiivin kieltomuoto.. Ja kuitenkin vierustoverini pyysi minulta apua. Jäiks. Alkaa kuulostaa minunkin korvissani todella vieraalta nämä verbin modukset-  syönemme, lienemme syöneet.
*pieni huokaus*

Saisinpa enemmän aikaa kaikkeen mukavaan, tänäänkin on koululiikunnassa cooper.. Liikunta on varmaan ainut aine, jossa olen tyytyväinen seiskaan, kaikissa muissa alle kasin kokeet taitellaan mahdollisimman pieniksi ja revitään hitaasti kappaleiksi. Ei sitä kyllä ole tarvinnut koko yläasteella vielä tehdä, viime vuonna englannin kokeen 8 1/2 nostatti kyyneleet silmiin, mutta sain todistukseen onneksi siitä sen ainoaa laatuaan olevan yhdeksikön.
(Voi minua hikkeparkaa, pitäisi tosissaan laskea tätä arvosanarimaa alemmas)