keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Ajattelen sinua, sielunsiskoni (lyhyt novelli)

Eli alkuperäinen äikän kirjoitelmani "Tähtitaivaan alla ajattelen sinua huomenna", mutta koska tuo nimi on niin kilometripitkä niin lyhensin sen nyt :D Tällä kirjoituksella olen saanut äidinkielen opettajani itkemään ja numeroksi 10- kai se nyt tännekkin vihdoin joutaa! Kirjoitin tämän siis jo ajat sitten, mutta sain kirjoitelmani vasta nyt kotiin... Tarina perustuu osittain tositapahtumiin, mutta sisältö on täysin väritetty! Nauttikaa!

*

Kyynel silmäkulmassa huiskutan hyvästiksi sielunsiskolleni. Vuosi erossa, tuhansien kilometrien välimatka... Miksi Kiinan pitää olla niin kaukana? Tulisin kuolemaan. Tai ei, kuoleminen on epäkäytännöllistä. Pyörtyisin ikävästä.

Vähitellen auto häviää tien mutkan taakse. Hitaasti raahaudun kotiin ja yritän sulkea oven hiljaa. Tietysti sen pitää narista juuri nyt. Juuri nyt, kun minun tekee vain mieli heittäytyä sängylleni makaamaan.

Avaan tietokoneen ja kirjaudun sisään. Selaan galleriasta auki vanhat kuvat... Yksinäinen kyynel putoaa vanhan tietokoneeni kuluneelle näppäimistölle. Ei näistä kuvista ole mitään apua. Kyyneleet polttelevat silmissäni ja annan niiden virrata alas kuumia poskiani.

Luulin voivani karkottaa ikävän katsomalla vanhoja kuviamme, tuomalla sinut takaisin luokseni. Se vain lisää tuskaa. Näkökenttäni on sumentunut kyynelistä. Pyyhin niitä kasvoiltani hihansuuhun, vaikka toisaalta minun pitäisi hakea nenäliina. En vain jaksa.
Ylipäätään en jaksa mitään. Haluan vain unohtaa kaiken. Erossa ystävästä... Tämä on kamalaa! Se tunne, kun olet tottunut siihen, että voit vain kävellä 20 metriä hakemaan juttuseuraa ja nyt - naps, sitä ei olekkaan. Ei puhelimella jutteleminen ole sama asia, eivät emojit välitä meidän tunteitamme, ei se keskustelu ole samanlaista.

Otan esille mustan kirjoitusvihkoni ja alan raapustamaan sotkuisella käsialalla:

"Sä katsoit mua silmiin,
sanoit, että nähtäisiin huomenna.
Ei me nähty.
Mä ehdin vain juosta paikalle,
kun sä lähdit jo pois.
Ehdin nähdä vain murheellisen
katseesi.
Jouduin väkipakolla pusertamaan hymyn
huulilleni.
Me nähtäisiin vuoden päästä,
niin sä mulle viitoit.
Mä en vaan kestänyt sitä ajatusta.
En nyt enkä huomenna."

Lasken kynän kädestäni ja kuiskaan hiljaa tyhjään huoneeseen:
"Hyvästi."

Mä näkisimme vuoden päästä. Eihän se merkitsisi kuin vuotta ilman syvällisiä keskustelujamme metsissä. Ilman lohduttavaa olkapäätä, ilman sielunsiskoa.
Toistan tätä hirveää monologia päässäni. Haluan herätä tästä painajaisesta. Puristan silmäni kiinni, mutta onnistun vain näkemään hymyilevät kasvosi mustassa pelottavassa tyhjyydessä.

Tule takaisin. Minä en kestä tätä. En nyt, enkä huomenna. Me olemme toisistamme erossa kuin ne kaksi tähteä yötaivaalla. Ne tähdet, jotka nimitit ystävyksiksi, joita ajattelen huomenna. Ehkä minä kestän. Ovathan ne tähdetkin kestäneet eron, vaikka aivan alussa ne olivat yhdessä.

tiistai 29. syyskuuta 2015

Carborundum ja muuta taidetta

Minä tein sen! Sain piirretyksi henkilön mallista alle puolessa tunnissa! :D Se on minulle paljon, vaikka tämän henkilön kasvojen toisesta puoliskosta tuli kaamea...




Mutta siinä pieni kuva Essie Daviksesta <3 Essie is one of my favourite actors.
Ja sen sijaan, että olisin fiksuna ihmisenä tehnyt mitä minun piti kuviskoulussa niin ei... minähän piirrä näyttelijöitä lyijykynällä ja säädän jotain tuollaista..

Mutta kyllä minä sain edes yhden koevedoksen tehtyä carborundum- ja kuivaneulatekniikoilla toteutetulla grafiikanlaatalla...

Eli:

- Ensin suunnittelin ja ideoin työni. (Luonnostelin kahdeksan viivaa ja lintsasin vähän aiheissa)

- Seuraavaksi leikkasin pellistä pitkulaisen soikien muotoisen laatan, jolle piirsin tussilla keijun katsomassa veden pinnalla väreilevää peilikuvaansa. (Se hankalimman kautta... minä sain tehdä nyt kerran sen miltein ympyrän muotoisen laatan, vaikka tietystihän se on vaikeampaa. Eikä opettaja nyt missään nimessä sitä erityisemmin suositellut)

- Sen jälkeen raaputimme tussijäljet kuivaneulatekniikalla eli piirsimme terävällä piikkikärkisellä kynällä laatalle, siten, että kaikki piirretty tulee myös laatalle raaputettuna.

- Carborundum kutsuu! Eli tästä carborundum-hiekasta ja gessosta tehtiin "maalia", jota siveltiin laatan pinnalle niille kohdille, joissa ei ollut raaputusjälkeä. Näin ollen maalia siis tarttuu vain maalatulle ja raaputetulle pinnalle.

- Annettiin kuivua ainakin kaksi päivää eli seuraavalla kerralla pääsimme vihdoin vedostamaan laattoja.

- Maalia levitettiin aika ohuelti raaputus ja maalatuilla kohdille, sen jälkeen pyyhittiin ylimääräiset maalit puhelinluettelon sivulla. (Minun kohdallani: Sotkettiin kädet maaliin, koska olin unohtanut käyttää suojahaskoja ja opettaja pilasi osittain työni... sitä väriä kuului olla siinä kohtaa argh!)

- Laatta vedostettiin ja volá! Meillä on valmis työ!
Kaamee selitys... :D No toivottavasti nyt saitte edes jonkinlaisen käsityksen mitä tein! Ja kommenttia voi aina laittaa tulemaan, jos ei ymmärtänyt!
Ja pakko tunnustaa... en mä osannut piirtää nopeasti! Tää näyttää kaameelta x.x

Laatta
Vedokseni :)

maanantai 28. syyskuuta 2015

Olis ehkä pitänyt miettii neljästi



Minä tahdon sinut,
vain ja ainoastaan sinut.
Uneksin kietovani käteni kaulaasi,
katsomalla sinua silmiin ja painamalla epävarmat huuleni huulillesi.
En minä sitä oikeasti halua.

Minulle riittäisi hyvin, että saisin tarkastella sinua rauhassa, hymyillä ja jutella kanssasi.

Että saisin luulla olevani taivaassa, olevani maailman onnellisin tyttö, ilman intohimoisia suudelmia ja syvää rakkautta. Olisimme vain.

Se riittäisi.

•••

Ihastuminen on ihanaa, kun se on oma pieni salaisuutesi, kun voit varjella sitä aarteena. Se on suloista, mutta peijakas sentään, kun todellisuus iskee kasvoillesi. Se sattuu. Tuntuu kuin jäinen vesi huuhtoisi sen kaiken usvan lumouksen päältä. Totuus putoaa päällesi kuin vesipisara taivaalta, vaatimattomana, mutta silti kastelevana.

Ja se todella putosi päälleni kuin salama kirkkaalta taivaalta eilen, kun tajusin kirjoittaneeni ihastumisestani blogiin. En kadu sitä, ei, en todellakaan, mutta se tunne, kun tajuat, jonkun luokkalaisesi lukevan ehkä postaukseni.

Eih... mitä mä teinkään.

Joku lukee ja arvaa. Ja sen jälkeen suloinen pikku salaisuus muuttuu.

Toivon todella, että kukaan ei nosta tästä meteliä... mutta koulu on koulu. Ei minulla ole varaa toivoa mahdottomuuksia. Ehkä minä pelkään turhaan...

I hope so.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Syyskuvia ja vähän jotain ajatuksia





26.9

Me ollaan vaan me. Eikä kukaan tuu oottaa sitä meiltä pois, me ollaan vapaita, me ollaan rakastuneita elämään. Sä oot mun elämä ja mä oon sun.
Kunhan vain voisinkin kirjoittaa oikeasti jotain tuollaista, mutta ei ole meitä. Ei ole ketään, joka rakastuisi minuun.

Miks tää teksti yrittää taas kuulostaa niin syvälliseltä?
*huokaus* En mä oo syvällinen ihminen puhuessani, ei näiden tekstejen pitäis olla syvällisiä, nämä nyt ovat vaan jotain mitä minä rakastan kirjoittaa tällä hetkellä. Mitä minä kirjoittelen iltamyöhään yksikseni. Unelmoin iltahämärässä.

(Herätys todellisuuteen: Tällä hetkellä ei milloin tätä kirjoitan ei ole hämärää, vaan pimeää. Ja tää kännykän valo ei tee hyvää silmille...)

Silti mä jatkan tätä...
Fantasioin omassa huoneessani toivoen, että huomenna tapahtuu jotain. Jotain hyvää ja kaunista.




Tänään ↓

Unien perusteella tästä päivästä tulee vielä mielenkiintoinen... Näin unta siitä, mitä sain viimeisimmästä biologian kokeesta, näin unta siitä, että minua kiusattiin koulun pihalla ja pahinta oli, että juuri tämän hetkinen en-ole-varma-olenko-häneen-ihastunut potki jalkapalloa selkääni, kasvoilleni.
Outoa sinänsä, että tällä ihmisellä oli vain ehkä-minun-tämän-hetkisen-ihastukseni silmät... ei kunnolla hänen kasvojaan... mutta se oli vain unta.



Ainut kaunis asia, joka tänään on tapahtunut on kylläkin vasta Murdochin murhamysteerejen ehkä koko sarjan ihanimman jakson katsominen <3



'Caus I just love this <3

lauantai 26. syyskuuta 2015

Friikit

Olenko minä outo ihminen? Omalaatuinen?
Eeen todellakaan...

Kaikki teinithän tuijottelevat Ylen tv-sarjoja päivät pitkät, omistavat useita sielunsiskoja, pitävät blogia, inhoavat mannapuuroa ja rakastavat esseekokeita.

Jop. En ole mitenkään outo muiden silmissä.

En kuule bilsan kokeen aikana kuiskausta "hiiikkeee", kun pyydän lisäpaperia esseekysymykseen, en puhkea hysteeriseen huutoon, kun lempitvsarjan uusimman tuotantokauden viimeinen jakso loppuu enkä siis missään nimissä rakasta omenia. Ne ovat niiiin pahan makuisia.

O
K
E
I

En voi tämän perusteella sanoa olevani mitenkään outo persoona. En minä ole. :D
Joskus vain tuntuu siltä, koska olen niin... niin minkälainen? Se sana ei ole outo, muutama vuosi sitten se oli vanhanaikainen, nyt väitän vastaan. Omistan älypuhelimen, käytän internettiä... rakastan edelleen tyttäkirjoja, mutta se ei minusta vanhanaikaista tee.

Omalaatuinen? Friikki? Hikke? Outo? Kummallinen? Erilainen?
Ei se sana ole kunnolla mikään noista. Olen erilainen, mutta kaikki ovat, tuleekin olla oma itsensä mikä se nyt ikinä onkin.

En löydä tuohon oikeaa sanaa. Minä olen minä, mutta silti tunnen itseni välillä vähän friikiksi. En paljoa vain vähän. Mutta se pieni tunne on silti stalkkaamassa mua täällä jossain mieleni sopukoissa.

Antakaa mun vain olla oma itseni. Älkääkä lausuko halaistua sanaa mun vaatteista, jos ne ei teitä miellytä. Tai mun käyttäytymisestä. Mistään! Kehua voi ja sitä minä kaipaankin silloin tällöin, mutta antakaa toistenne olla rauhassa negatiivisiltä huomautuksilta. Mä pyydän.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Sinä, joka ajauduit ajatuksiini

Haluan tuntea sinut ihollani, tuntea sen latauksen, kun hipaiset selkääni ohimennen.
Haluan, että katsot minua uudestaan, opit tuntemaan kehoni. Minut.
Haluan, että katseemme kohtaavat huomenna Että hymyilet minulle.
Haluan sen ihanan tunteen leviävän uudelleen kehooni.

Minä lankean liian helposti vaaleatukkaisiin.
Enkeleihin.

Ei en ole ihastumassa, tai olen - en ole, en tiedä. Tuo tekstin pätkä vain pulpahti päähäni. Ja se tuntui oikealta, sain sen kirjoitettua kummempia miettimättä.

Tietysti voi olla, että olen lukenut taas vaihteeksi liikaa kirjoja... okei, kirjoja ei voi olla liikaa <3 meillä on vain liian vähän aikaa lukea ne.

Katsoit minua, nauroit kanssani.
Hymyilit minulle, mutta silti olen vain ilmaa.
En kukaan tärkeä, vain se joku tyttö koulusta.

Tätä tekstiä vain virtaa päässäni. Kumpa tietäisin onko se osoitettu kenellekkään. Tai kyllä minä tiedän kenen vuoksi tätä kirjoitan... Sinun. ehkä. Tai sitten sinä vain vietät aikaasi päässäni... ihan vain huvin vuoksi, kuulut ajatuksiini. Ei. Et kuulu, sinä vain eilen ajauduit niihin.

Katson sinua, kasvonpiirteitäsi... Ei en ole ihastunut.

Loin itselleni illuusion, haluan ihastua. Tämä vain ei ole aitoa.

En ole ihastunut.

En ole.

En.





Enhän? Vai voiko haluta ihastua ja tajuta olevansa ihastunut?

torstai 24. syyskuuta 2015

Hiken elämää #3

Mitäs minä nyt olinkaan saanut numeroiksi kokeista?

Vain 9 puoli matikasta, vain 9 puoli biologiasta, vain 10- ruotsin sanakokeesta, täysi 10 saksan sanakokeesta...vain  10- äikän kirjoitelmasta...

Tuo vain tulee minulla automaattisesti siihen :D jos joku kysyy minulta "Paljonkos sait siitä kokeesta?" Vastaus on minun kohdallani no vain jotain yli ysin tällä kertaa. Ja sitten alkaa kaamea valitus:

Niin just. Vain miltein täys kymppi. Pah.

Mä en voi sille mitään, että sinne tulee aina se "vain" sana. Haittaako se? Ei. Siitä ei tarvisi nostaa, joka kerta kaameaa hälyä.

Sain sellaiset numerot kuin sain. Piste. Ja se pieni vähättely kuuluu asiaan, emmekö me kaikki halua, että meitä kehutaan? Ja niin me saamme kuulla, kun se 10- onkin niin loistava numero. Siksi me vähättelemme kaikkea - kuullaksemme muiden kannustavia mielipiteitä asiasta.

Itse saan aika hyviä numeroita kokeista ihan vain lukemalla. Mikäli joku nyt on keksinyt tavan miten ne tiedot saa päähän ilman opiskelua niin sanokaa ihmeessä! Se olisikin monen koululaisen pelastus :D
Mutta oikeasti. Parhaimmillaan luen yli 2 h putkeen yhteen kokeeseen... ja bum! Sillä ne hyvät numerot saadan.

Hyvät ihmiset, vihin teidät nyt säilyttämään hikkeyden suurimman salaisuuden.
Me hiket oikeasti luimme, opiskelemme ja kuuntelemme tunneilla. Emmekä pälpät, jätä lukemista vikalle kouluvälkälle ja piirtele vihkoihimme, kun opettaja näyttää jotain taululla. Silloin me katsomme sinne.

Okei, minä kyllä pälpätän puoliääneen ajatuksiani joskus tunnilla ääneen... koska niin on helpompi ajatella. Ja tietysti olen opettajan puhuessa:
"Yymmm... niin... *nyökkäys* aahaa... *toinen nyökkäys* Niin..."
Tämä jatkuva kuuntelumonologini ärsyttää kyllä monia, mutta minä oikeasti nyökkäilen opettajan puheille. Normaalia?

Meillä hikeillä on tietty maine. Saamme hyviä numeroita, luemme läksyt huolella, olemme opettajien lellikkejä. Tai osa meistä on... riippuen tietysti opettajasta. Silti.
Siitä maineesta on hankala päästä irti. Kerrankin hikke, aina hikke. Eikä hikkeydessä ole mitään vikaa, tämä on vain meidän elämäämme. (Taas tuo vain) Se taitaa vainota minua... *pakenee oppikirjavuorensa taakse. "Täältä et löydä minua!"* *näyttää kieltä sanalle ja syventyy takaisin opintohinsa*

Okei, en syvenny :D Ei niitä kokeita aina jaksa, mutta kaipa niihin on pakko lukea, erityisesti kun haluan hyvän numeron...

Yksi todiste ja itseasiassa mieleeni muistui juuri toinen... mutta niin, todisteet hikkeydestäni ilmenivät taas viime viikolla:

"Kyl sun nyt vaan täytyy tietää mitä pitää tehdä nyt. Sähän oot hikke."

"No jos Lizaahh ei oo merkannut läksyjä ja wilmassa ei lue, niin ei niitä oo tullut."

Öh... Kiitoksia, mutta ei mun läksymerkinnät nyt ihan noin vettäpitäviä ole :D luottakaa siihen wilmaan. Ja ei...

Mä en voi tietää mitä pitää tehdä, jos en pystynyt kuuntelemaan niitä ohjeita! Mulla ei ole yliluonnollistakykyä nähdä opettajan aivoihin ja kalastaa tämä ajatus sieltä käsiini. Vaikka toisaalta... sellainen kyky olisi kätevä... :D

tiistai 22. syyskuuta 2015

Haavoittunut




Kuka tahansa on haavoittuvainen. Meillä jokaisella on oma akilleenkantapäämme. Ja haavoittuivaisin on se, joka ei sitä tiedosta.

Me, joko haluaisimme tai meidän oletetaan haluavan ajatella, olla järkiviä, haavoittumattomia, sellaisia, jotka eivät tee tyhmyyksiä. Ei kukaan meistä ole haavoittumaton, kaikki tekevät virheitä ja leikimme toistemme tunteilla.

Meillä on silti rikkautemme. Salainen loitsu, joka parantaa haavamme. Sen avulla pakenemme niitä.

Mielikuvitus.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Pöö! Mitäs teille kuuluu?





Varmasti huomasitte muuttuneen ulkoasun :D Tämä on ihanan syksyinen minun mielestäni <3 Mitäs te tykkäätte? :)





On niin vaivatonta luoda blogiin uusi ulkoasu... Valitaan tausta, muokataan vähän jotain kuvaa ja tattaadaa! Siinä meillä on taas omalaatuinen blogi :D
Olen taas onnistunut räpsimään näitä kuvia liikaa... mutta eipä se mitään, täytyy vain kirjoittaa muutama postaus mihin näitä nyt sijoittelen :) ja onneksi on instagram, johon näitä voi tunkea :D (@lizaahhs)







Viikonloppuna kokkasin jauhelihakeittoa ja mustikkahyvää :3 Keitto oli hyvää, mutta onnistuin polttamaan vähän karamellisoidut kaurahiutaleet pohjaan jälkiruokaa tehdessä... *kiittelee suosionosoituksista: "Se palanut maku nyt kuului asiaan. Antoi kermavaahdolle mielenkiintoisen makuvivahteen..."* No ei. Sokeri palaa nopeasti :D ja kun en mestari ruuanlaitossa ole...




Se oli lauantai Granthesterin viimeisine jaksoineen... :'( (Onneksi Doctor Who alkaa ihan pian!!) Maanantait te tulette olemaan sen vuoksi siedettävämpiä! Muuten, inhoan teitä paljon. Hyvin paljon. On maanantain syytä, että viikonloppu loppuu...!




Sunnuntaina onnistuin rikkomaan kännykän suojakuoreni :D (hyvä minä..) mutta sain luettua Annan perhettä pitkälle samalla, kun kuuntelin musiikkia! :)

Tämän hetkiset korvamatoni ovat ehdottomasti:
~ Shut up and Dance. Tämän mukana on ihan pakko laulaa ja mieluiten vielä tanssiakkin :D
~ Wildest dream ♡ Tässä on niin kaunis musiikkivideo!
~ I see Fire. Koska Ed Sheeranin kappaleet ovat ihania <3

Kuviskoulussa puuhailimme sellaista tekniikkaa kuin Carborundum. Kuulostaa ihanalta nimeltä, mutta Carborundom-hiekkaa sotketuna gessoon ja sitä maalataan pellille niin... se oli kivaa! Ainut mihin meinasin menettää hermoni oli pellille naarmutettavaan hahmoon. Itse tein keijun, mutta se vain ei aluksi tahtonut onnistua...




lauantai 19. syyskuuta 2015

Myrsky

"On nainen ratissa kyyneleitä keräillen
Ei kukaan kotona oota
hän tekee u-käännöksen
ja nousee autosta huutaen
on sade lakannut, tie loistaa hohtoa
aurinko laskee ja nainen laittaa vikan röökin palamaan
on vapaa tekemään mitä vaan..."

Vesipisarat putoilivat vielä kasvoilleni... en tietenkän ollut ottanut mukaan sateenvarjoa. Kävelin ylämäkeen ja hyräilin mielessäni kappaleita.

"Kun elämässä kaiken menettää
silloin vapaus on ainot mitä käteen jää
on ylämäki raskas askeltaa
mutta alamäkeen liian usein katoaa
jos se ei tapa niin se todellakin hajottaa
ei muistojen päälle kultakerrosta saa
hymyile tai itket kuinka vaan
ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan."

Tuuli puhalsi, lehdet lensivät, kaulaliina liuhui tuulessa ja vettä satoi. Niin mitäs minä tein?
Lähdin ulos vapaaehtoisesti, vaikka olikin niin pimeää. Koska olin tuijottanut liikaa YleAreenaa ja nauranut kirjapinon takana kuin pieni hullu kirjatoukka, (löysin vähän aikaa kadoksissa olleet kirjaston kirjat!) niin... joo, kaipasin vähän raitista ilmaa.

"Mitä elämä tuo, se tulkoon minun luo,
Virheen mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo.
Me ollaan samaa tuhkaa, samaa kevyttä ilmaa,
Joten rauha nyt, tää maailma on vihaan kyllästynyt..."

Siellä oikeasti tuuli eilen illa, myrskysi. Tummat kuuset heiluivat harmaata taivasta vasten. Märällä asvaltilla kieppuivat alkusyksyn pudottamat lehdet. Satoi vettä, mutta se taukosi aina välillä...

Kävelin kumisaappaat jalassa, mutta tietysti juuri sillä hetkellä minulla ei ollut kännykkää mukana. En saanut yhtäkään kuvaa mahtavista luonnonvoimista..
Siinä vaiheessa, kun liikuin katulamppujen valossa minulla alkoivat soida Haloo Helsinkin kappaleet päässä.

"Tuhon kynsissä oon, aikamme sielut on
mutta lupaan että huominen
on joskus monen vuoden takainen...
On paljon tasoja vielä meidän edessä
Vanhat kivet ja puut, energia kenttien välissä
tää kaikki ei oo meidän käsissä..."

Ne vain tulivat päähäni. Mutta ne ovat vain niin hyviä <3 Niillä on oikeasti joku tarkoitus. Viesti.

"Miks on niin helvetin vaikeeta katsoo silmiin, tai sanoa moi
Aina vaan törmätään pyöreisiin kulmiin ja sanotaan etten vaan voi
Ja pitäskö ajan tappamisesta joutua vankilaan
Ja vaikka aika tappaa meitä, ei sitä kiinni saa kukaan
Et suuta auki saa, jäät sivuun katsomaan, kun maailma huutaa hulluuttaan
Mut jos huudat lujempaa, saat äänes kuulumaan ja voimaa päivään seuraavaan..."

Niin...  Mutta, jos me kaikki sitten vain huudamme... ei kukaan kuuntele...

"Tartu kädestä käteen, laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen,
hyppää täysillä joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä, niin elävinä.
Pystymme kuulemaan, jos kuussa alkaa tuulemaan."

Mä rakasta näitä kappaleita. Ja, kun tulin sisälle myrskystä ne kappaleet vain jatkoivat soimistaan.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Sielunsiskot (Novelli)


Parhaat tarinat syntyvät omista kokemuksista. Niin minun äidinkielen opettajani sanoi. Siksi kerron teille tarinan... tai ei. En minä kerro teille mitään tarinaa, tämä on elämää. Jonkun elämää. Ja minä vain tarjoan sen teille sen luettavaksi.


Hiuksensa violoteiksi värjännyt tyttö istui järven rannalla kuulokkeet korvissa lempipaikallaan auringon lämmittämällä rantakivellä. Tuijotti vettä, jossa auringon valo leikkii huokutellen häntä uimaan kylmään veteen. Tyttö siirsi katseeni vedestä lahden toiselle puolelle vastarannalle. Hiukset liuhuivat tuulessa, kun tyttö tarkasteli pää kallellaan tuttua näkymää. Ei se vain enää ollut tuttu...

Viime keväänä poukaman toisen puolen tontti ostettiin ja nyt sinne oli rakennettu uusi kesähuvila. Tehty hiekkaranta, pihalla oli pystytetty puutarhakeinu ja kukkapenkeissä kukat olivat puhjenneet viime yönä kukkaan. Vastaranta sammaleen peittämine kivikkoineen näytti silti yksinäiseltä, jotenkin unohdetulta ja surullisen odottavalta. Ihmiset puuttuivat, kaikki muu oli valmiina.

Siinä olin vain minä istumassa järven rannalla ja luonnon hiljaisuus. Ja minäkin olin sulkenut silmäni...

Olin uppoutunut musiikkiin, kun kuulin auton kaahaavan tietä pitkin, se kääntyi uudelle tontille. Hopeinen arvokkaan näköinen auto painoi jarrut äkisti pohjaan ja autosta nousi jadenvihreään pukuun pukeutunut nainen, jonka musta hattu varjosti kasvoja. Nainen ei näyttänyt huomaavan minua, vaan auttoi autosta ulos ruskeatukkaisen ehkä 16-vuotiaan tytön. Hattunainen nyökkäsi kivelle istahtaneelle ja porhalsi paikalta pois. Ruskeiden kiharoiden kehystämät kasvot kääntyivät katsomaan tontille rakennettua hirsihuvilaa, mutta katsahtivatkin sitten äkisti lahdelle ja huomasivat minut.

Tyttö näytti hauskalta siinä sammaltyynyllä istuessaan, aivan kuin jostain satukirjasta. Avuton pieni keijukainen. Siinä vain erehdyin. Selja ei ollut avuton. Ehkä heiveröinen ja muiden mielestä kummallinen, mutta ei avuton.
"Tule tänne!" kuulin iloisen pyynnön. Otin kuulokkeet pois korvistani, ne jäivät roikkumaan käteeni. Jostain syystä minun teki mieli noudattaa tuntemattoman tytön pyyntöä. Nyökkäsin ja jätin kuulokkeeni kivelle.
Saavuin lahden toiselle puolelle muutaman minuutin päästä.
"Ihanaa tavata joku täältä korvessakin", kuului tervehdys kiveltä.
"Minä asun täällä", vastasin, vaikka suupielessäni väreili naurun poikanen. Se lausahdus oli tullut niin vilpittömästi. Ystäviä minä olinkin tänne korpeen kaivannut.
"Ai."

Syntyy pieni tauko, kunnes tyttö puhui jälleen:
"Minua kutsutaan Seljaksi."
"Violetta", esittäydyin ja hymyilin hieman. Vastaukseksi sain hymyn, joka paljasti puhtaan valkoiset hampaat. Selja näytti tavattoman kauniilta siinä aamuauringon paisteessa, mietin hiljaa mielessäni.
"Kaunis nimi.", Selja huomautti. Jonkun muun suusta nuo kaksi sanaa olisivat saattaneet kuulostaa tönköiltä, mutta Seljan suusta ne tuntuivat luontevilta.

Seurasin tyttöä hänen pyynnöstään ylös huvilalle ja olin utelias pääsemään näkemään minkälainen naapurini talo oli.
"Kuinka vanha olet?" kysyin, kun astuimme lasisesta ovesta sisään.
"17." Taivas, hän oli minua vanhempi, mutta vaikutti niin nuorelta. Itse olin 16 vuotta...
"Haluaisitko syödä jotain?"
Nyökkäsin yllättyneenä kysymystä. Vatsani murahti osoittaen olevansa samaa mieltä. En ollut syönyt mitään sitten aamu seitsemän aamiaisen, jonka olin tehnyt. Tyttö kääntyy kysyy olkansa yli kävellessään keittiöön:
"Autatko? Minun tekee mieli lettuja."
Naurahdin hieman, ihmettelen miten täällä muka olisi lettuihin tarvittavat raaka-aineet... mutta sellaiset Selja taikoi kaapeista.
Paistaessamme lettuja Selja kyseli minulta kaikkea ja pian tunsimme toisemme läpikotoisin. Enkä tarkoita, että tiesimme toistemme lempivärit. Vaan oikeasti tunsimme toisemme. Ymmärsimme toisiamme.

Lettupinon valmistuessa katoin pöydän ja silmäni osuivat lautasia etsiessä vanhoihin vinyylilevyihin, jotka olivat aakkosjärjestyksessä isoimmassa huoneen seinällä. Huoneen keskällä oli ruokapöytä, etelän puolella sohva ja sen vieressä vanhanaikainen gramofoni.
"Toimiiko tuo?"
Selja nyökkää minulle ja asettaa pöydälle herkullisen näköisen lettupinon. Istuuduin vapaalle tuolille ja kasasin lautaselleni kasan lettuja, kun Selja valitsi levyn kirjahyllystä. Hetken päästä ilmoille kajahtivat jazzmusiikin keimailevat sävelet. En yleensä kuunnellut tälläistä musiikkia, mutta tuo kappale veti minua puoleensa. Syvennyin musiikkiin ja vasta nyt tajusin, kuinka Selja istui vieressäni silmä suljettuina nauttien musiikista.
Se musiikkia kertoi rakkaudesta. Sellaisesta, joka on syvempää, murskaavamaa ja vaarallisempaa.

"Sinulla on mansikkahilloa suupielessäsi", Selja naurahti ja kumartui pyyhkäisemään sen hellästi pois. Tyttö nuolaisi sormensa puhtaaksi ja hymyilee minulle pilke silmäkulmassa.
"Luetko sä muuten kirjoja?" ruskeasilmäinen kysyi ja jatkoi ennen kuin ehdin vastata mitään:
"Koska mä luen paljon. Minä kutsuin pienenä mielikuvitusystäviä sielunsiskoiksi. Sen nimityksen pihistin jostain kirjasta... Sielunsiskot ovat tosi ystäviä, ne olivat minulle tärkeitä."
Pudistin päätäni... ei. En lukenut siihen aikaan paljoa, enkä ikinä ollut kuullut sielunsiskoista.
"Harmi. Koska mä olen tainnut löytää oikeasti sellaisen", Selja huomauttaa ja virnistää minulle. Tai ei, Selja ei virnistänyt, vaan hymyili kujeilevasti. Juuri sellaisena minä muistan Seljan vielä nytkin. Hymyilevänä, hiukan jauhoja hiuksissaan lettutaikanasta.

Sittemmin minusta ja Seljasta tuli oikeita sielunsiskoja. Se alkukesä oli elämäni parasta aikaa. Me keskustelimme, istuimme rannassa kahdestaan, kikatimme ja nauroimme. Jaoimme toisille kaikki salaisuutemme aivan kuin viisivuotiaat. Minä hypin laiturilta alas ja uin sydämeni kyllyydestä sillä aikaa, kun Selja luki puutarhakeinussa romaania. Kävelimme jopa yhtenä päivänä metsäaukiolle pieniä polkuja pitkin...

"Katso tuota pilveä", sanoi Selja hiljaa osoittaen kesän siniselle taivaalla olevaa pilven hattaraa. Kohotin katseeni ylös ja tarkastelin valkoista pilvihuntua.
"Miltä se sinusta näyttää?"
"Se voisi olla kuu tai sitten puolikas sydän..." Niin puolikas sydän, joka etsii pariaan... etsii sitä, jota korjaisi sydämen taas eheäksi.

Shampanjan lailla kuplivaa naurua... sellaiseksi Selja kuvaili nauruni yhtenä yönä...
Tyttö oli asettunut makuulle niin, että hänen päänsä oli vatsani päällä. Tärisin naurusta, mutta en vain saanut sitä loppumaan.
"Mille me edes aloimme nauraa?" kysyin vedet silmissä.
"Mistäs minä sen voisin muistaa", kuului naurun purskahdun täyteinen vastaus vierestäni pilailevalla äänellä. Purskahdimme uudelleen nauruun auringon valaisemalla metsäaukiolla.
"Violetta, tiedätkö miltä rakastuminen tuntuu?" Selja kysyi minulta äkkiä vakavana. Ruskeat silmät kääntyivät minuun päin odottavasti.
"En tiedä. Eikö se ole, kun tuntee olevansa onnellinen ja ajattelee rakkaudensa kohdetta koko ajan?"
"Niin kai... Mitä sinä ajattelet lesboista?" Mietin hetken ajan sormeillen Seljan ruskeita kiharoita, jotka ovat hajallaan vintillä.
"Ihmisiä he ovat siinä missä muutkin... Miksi sitä mietit?"
"Kunhan luin eilen yhden kirjan..." Nyökkään ja hyväksyin vastauksen. Myöhemmin vasta osasin lukea rivien välistä... silloin vain oli liian myöhäistä. Olit jo kadonnut.

Istuimme järven rannalla keskikesällä, minun puolellani poukamaa.
Viileä järven vesi siveli varpaitani ja Selja istui vieressäni. Etusormemme miltein koskettivat toisiaan, aurinko lämmitti selkää ja kesätuuli leikki hiuksissani. Joutsenet kirkuivat kaukana auringon kimmellyksen takana järvellä, mutta en kuullut mitään muuta kuin hänen hengityksesi. Hänet. Päällään Seljalla oli vain yksinkertainen hellemekko, jonka toinen olkain on valahtanut alas. Kynsiä, jotka naputtelivat lauturin vanhaa puuta, hän oli pureskellut.

Tuo mekko Seljalla oli silloinkin päälläsi, kun näin hänet ensimmäisen kerran. Kun hän katsoi minua keijukaisen katseella ja tunnisti sukulaissielun. Hymyilin silloinkin.
Aivan kuten nytkin. Aurinko laski takanamme, tyttö painautui minuun ja nosti sykkeeni ylinopeuteen. Hän piirsi kevyesti reiteeni pienen sydämen ja kohotti katseensa kasvoihini.

Sinä suulit minua kevyesti. Ei sillä tavalla tulisesti, kuten kirjoissa kuvaillaan, vaan lempeästi ja pehmeästi. Onnistuit yllättämään minut, aivan kuten olit yllättänyt koko sinä ikimuistoisena kesänä. Silti se suudelma tuntui hyvältä, oikealta. Piirtelit haaveita ilman sormillasi ja kuiskasit jotain ihanaa korvaani..

Silloin avasin silmäni ja näin todellisuuden. Tyhjän vastarannan. Kaikkien hyljeksimän tytön, vailla rakkautta, vailla sielunsiskoa.


tiistai 15. syyskuuta 2015

On vain yksi koulu josta oikeasti pidän

Ja siinä koulussa ei anneta kotitehtäväksi valmistaa kiisseliä ja puuroa...




Niin outoa, että joku ensin valittaa, kun näitä postauksia tulee liikaa, sitten ne muuttuvat oudoiksi ja sitten kun on parin päivän tauko niin niitä tulee liian harvoin... kultaista keskitietä on hankala löytää...

Minulla oli tänään niin paljon kerrottavaa... mutta nyt, kun voisin kirjoittaa kaikki tuntuu katoavan ilmaan. Tai kääriytyvän vähintään näkymättömyyviittaan.




Eilen keskustelin yhden ystäväni kanssa Pottereista... Oikeasti. Miten joku kirjasarja voi ollakkaan niin merkittävä <3 Ilman Pottereita minulla ei olisi edes tätä blogia. Ne ovat niin merkittävä osa elämääni ja silti... en tiennyt mitä numerologia on!!



Maanantai ei ollut koulussa ollut ihan minun päiväni muutenkaan, koska koululiikunta. Eikös se koululiikunnan pitäisi olla mukavaa ja hauskaa? Sellaista jokaisen omalle tasolle sopivaa ja liikunnan iloa? No sitä se ei kyllä ole. Viime viikolla cooperin testi, josta tulee elämäni huonoin numero ikinä ja eilen:

Potkaisin jonkun jalkaan ja satutan jalkani. Au.
Saan pallon alavatsaani. Sattuu.
Pallo lentää kyynerpäähäni. Ai.
Potkaisen sitä palloa ja satutan varpaani. Peijakas, kun tekee kipeää.

Eli ei ihan minun lempituntini.

Sen sijaan on yksi oppitunti, jota rakastan - nimittäin kuvataidekoulun tunnit! Pölötän ja maalaan yli 2 h... ja säädän kaikkea muuta. *paratiisin portit avautuivat, musiikkia kiitos* Venäläiset akvarellit, ei aihetta... <3 Tai no piti kyllä maalata jotain suurpiirteistä macrokosmosta taustalle ja joku yksityiskohta microkosmoksesta siihen, mutta minä nyt vähän sluibailin aiheista ja tekniikoista, kuten tavallista :D Luonnosteluun piti käyttää runsaasti aikaa...

Kymmenen viivaa paperissa -> luonnos valmis!

Maalataan vähän kukkaa ja puhalletaan vesipisaroita valumaan paperilla. (Kyllä, puhalletaan. Se on muuten oikeesti hauskaa!) Tässä vaiheessa muut ovat saaneet ehkä puolet luonnoksestaan valmiiksi, kun minä piirtelen jo keijukaistani.




Kyllä, tein suurelle erittäin taiteelliselle kukalleni istumaan keijun. Joka ei ensiksi onnistunut alkuunkaan. Ja kyllä, monet myös kehuivat työtäni hienoksi.

En ole ikinä paljoa sille perustanut, että jos uskot pystyväsi johonkin niin psytyt. Koin kuitenkin eilen sellaisen aaaa-elämyksen, kun keijukaiseni ei onnistunut sitten alkuukaan ensin. Sitten pyyhin ne epäonnistuneet siivet pois, hengitin syvään ja keskityin hitusen enemmän... ja volá! Siinä meillä on erittäin kaunis keiju.


maanantai 14. syyskuuta 2015

Lauseita, joita keräilen

Bad choices make good stories...

It isn't not history that makes heroes, it is heroes that make history.
- Taylor Swift

Huominen voi saattaa meidät yhteen.
- Eragonista

I love you to the moon and back.

Sometimes following your heart means losing your mind.

Love it just a word until someone comes along and gives it meaning.
- Paulo Coelho




In the end we only regnet the chances we didn't take.

Life is not about waiting for the storm to pass, it's about learning to Dance in the Rain.


We were born to be real,
not the be perfect.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Pelastava enkeli katsoi melkein kuin velhosakkia

Eilisen piirros, My baby :3





Kävin tänään kirjastossa ja siinä oven edessä norkoili kaksi ehkä vitos- tai kutosluokkalaista poikaa. He eivät päästäneet nuorempia lapsia, muutamaa tyttöä ja poikaa sisään, vaan kyselevät jotain "salasanaa". Mä saavun paikalle ja katson niitä poikia ehkä aavistuksen verran tuimalla ilmeellä, joka viesti, että anteeksi mitä?
Ja naps! He päästävät minut sisään ja tottelevat mukisematta, kun huomautan, että nuo muutkin täytyy päästää.

Jotenkin niin huvittavaa... pelkällä kypsällä käytöksellä, pituuserolla ja yhdellä katseella saan aikaiseksi tuollaista :D



Lainasin kirjastosta kirjan Annan perhe, koska kaipasin jotain tuttua ja kevyempää luettavaa :) ja koska tyttökirjat vain nyt ovat ihania <3
Minullahan on ne ruotsin kokeet tulossa... mutta kyllä niitä romaneja ehtii lukea!! :D ainakin lauantaina, kun ei tule Murdochiäkään...

Pelattiin tänään shakkia matikan tunnilla. Tai no muut pelasivat, enhän minä osaa x)
Mutta nää meidän shakkinappulat oli ihanat! Tuommoiset isot :3 pieni pettymys vain pottereiden jälkeen, sillä isoista shakkinappuloista tulee mieleen ne velhoshakkinappulat Viisasten kivestä... mutta oli sitä peliä hauska katsoa :D

torstai 10. syyskuuta 2015

Ai miten niin vain höpötän taas?

Kuka ei pidä mannapuurosta? Minä. Kai siellä on joku muukin mannapuuron vihaaja...? Koska olin meidänkin köksän ryhmästä ainoa, joka ei pitänyt mannapuurosta... kaikki muut suunnilleen hyppi riemusta ilmaan ja minä oon vaan, että yih mannapuuroa.
Entäs kuka ei pidä kiisseleistä? Minä! En ainkaan siitä mitä koulussa tein, yh. Se nimittäin ehti jäähtyä...
Kuka ei pidä kevytmaidosta? Minä!! Maistuu jotenkin... paksulta, tunkkaiselta... rasvaton maito on minusta raikkaampaa.



Ja näitä kaikkia kolmea inhokkejani jouduin syömään viime kotitaloustunnilla... Olisitte nähneet ilmeeni, kun opettaja ilmoittaa, että seuraavaksi tehdään puuroa... mä syön sitä jo aamiaiseksi! Miksi minä joudun syömään sitä koulussakin?!

Koulun jälkeen:

Olin samana päivänä massalissu ja kaksi tuntia myöhemmin sen vastakohta, en niin tavallinen "nuori".
Massalissu, koska streotypian mukaan lakattiin kaverin kanssa toistemme kynnet ja kuunneltiin lempiartistiamme. Taylor Swift I love your music forever and always ♡
Okei, mä kyllä otin ne ei niin hyvin onnistuneet lakkaukset pois, joten loppujen lopuksi oikean käteni kynnet näyttivät tältä:



Ja vasemman käden etusormessa on vähän värikkäitä kimalteita... <3
Tämän postauksen loppu sisältää spoilauksen Murdochin murhamysteerejen 8. kaudesta. Älä lue eteenpäin, mikäli haluat kenties selvitä ilman spoilauksia kelaa seuraava kappale yli.

Ja jos nyt voin itseni erilaiseksi nuoreksi luokitella Murdoch-minimaratonini takia, niin ilomielin itseni sellaiseksi luokittelen :D Vaikka en kyllä mieluusti ketään mihinkään luokittele...
Katson nimittäin maanantain ja tiistain rästiin jääneet jaksot!! <3
Julia näytti niin kauniilta hääpuvussaan. Nauroin kaameasti tälle jaksolle, koska se oli yhtä huvittavaa sekamelskaa, bestmann kadottaa sormuksen ja William Murdoch nyt vaan ei voi mennä vihille normaalisti... tietysti hänen ja tulevan rouva Murdochin (ai kamala, en pysty sanomaan Tohtori Odgenia rouva Murdochiksi :D...) täytyy ratkaista yksi murha juuri ennen kuin ehtivät vihkivalojaan kunnolla loppuun sanoa... ei herranjestas oikeasti... ♡


Onkos minulle sitten muuta paljoa tapahtunut, puuro kyllästytti, koulussa oli lukutunti (<3) ja niin aloitin yhden uuden piirroksen :) mutta se on vielä pahasti kesken.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Monday, i don't like you.

Ensimmäinen tunti maanantaina saksaa ja meille ilmoitetaan, että ensi saksan tuntia ei ole! Maanantai alkoi siis oikein mukavasti,

mutta

loppupäivä olikin sitten oiikeeiin ihastuttava. Yksi matikankoe, jonka viimeistä tehtävää en osannut, yksi kylmissään juostu cooperintesti, jonka johdosta olisin oksentanut mikäli olisi pitänyt juosta vielä yksikin minuutti lisää ja yksi ruotsin sanakoe, ihan kuin yksi koe päivässä heti maanantaina olisi liian helppoa...

Ja sitten vielä se, kun joudun pyöräilemään koulusta kotiin vesisateessa!!
Ja kuvataidekoulussakaan työni menee täysin pieleen, koska monotypiä sateenkaaritekniikalla grafiikan periodissa ei nyt vain ole minun juttuni... Piirtelin sitten lopputunnin silmää.

Muuten ihan siedettävä päivä, koulussa oli ainakin hyvää leipää...

Tiistaina pääsimmekin suolistamaan ja tarkastelemaan rapujen sisäelimiä! Tervetuloa luonnontiedeluokalle... Ysillä päästään kuulemman tutkimaan sian sydäntä ja kasilla ehkä lehmän silmää.. yök. Mielenkiintoista, mutta hyi. Ensin viikolla tutkitaan kaloja... hyrrr..
Miksi pitää leikellä viattomia luontokappaleita? Niiden kuuluisi elää... ei päätyä meidän ruuaksemme. Okei, jos jatkan tätä litaniaa voin yhtä hyvin kääntyä kasvissyöjäksi :D

Luen tällä hetkellä kirjaa Sokea murhaaja, tämä osui vain käteeni kirjahyllystä, mutta itseasiassa kirja on varsin mielenkiintoinen. Vähän erilainen ja ainakin vaihtelua siihen nuorten kirjallisuuteen mitä yleensä luen :)