perjantai 17. marraskuuta 2017

If you come with me promise I will take care of you

"Joka päivä lähetän paperiveneitä purjehtimaan alas jokea.
     Kirjoitan niihin nimeni suurin mustin kirjaimin, ja myös kotikyläni nimen.
     Toivon, että joku jossain vieraassa maassa löytää ne ja saa tietää kuka minä olen."

Kerroinko sinulle, että näytät kauniilta tänään? Se uusi paitasi sopii sinulle hyvin, mokkakenkäsi ovat ihanat ja vasta tänään huomasin, kuinka kauniit silmäsi ovatkaan.
Olen ylpeä, että olet kohta selviytynyt taas yhden vuoden lisää.
Muistutinko sinulle, että kaikki kääntyy vielä paremmin päin? Jos en, niin anteeksi. Näitä sanoja kuulen harvoin itsekin muiden suusta.

Luulin, että minulla olisi suuri tarve kirjoittaa, olla rauhassa yksin meluisan ja kiireisen viikon jälkeen, mutta tajusinkin vain kaivanneeni sitä kepeää onnellisuutta, joka leviää sisälle, kun julkaisee uuden instagramkuvan ja joku muistaa kommentoida siihen. En ole ottanut itsestäni niin moneen viikkoon yhtäkään kuvaa, viimeisin onnistunut selfie taisi olla kesältä.




Kaipasinkin vain iltapäivää täyttää pää kaikella vähemmän turhalla, syödä jotakin hyvää ja kuunnella tuttuja kappaleita.

Etsikää minulle tyttöystävä, tarvitsen jonkun, jonka viereen käpertyä villasukat jalassa. Painaa suukon otsalle, kertoa kuinka toinen on ihana ja osoittaa runoni jollekulle - muusalle. Koska tällä hetkellä hänen kasvonsa ovat hämärässä, olemuksesta tekstiä kirjoittaessa todentuntuiset ovat vain hellät kädet vyötäröllä eivätkä nekään ole todellisia.

"Lastaan pienet veneet täyteen shiuli-kukkia meidän puutarhastamme, ja toivon että nämä aamunkoiton tähdet pääsevät turvallisesti maihin yöllä.
     Lähetän veneet liikkeelle ja katson taivaalle ja näen miten pienten valkeat purjeet siellä nousevat.
     Kuka leikkitoverini taivaalla lähettää niitä sieltä kilpailemaan minun veneitteni kanssa!
    Kun ilta tulee, painan pääni käsivarsiini ja uneksin, että veneeni yhä jatkavat matkaa keskiyön tähtien alla.
   Unen keijut purjehtivat niissä, ja lastina on heidän korejaan, täynnä haaveita."

- s. 30 runo Paperiveneet, Rabindranath Tagoren kokoelmasta Kuukeinu, suomentanut Hannele Pohjanmies, 2010.

maanantai 13. marraskuuta 2017

taiteeni on elämäntapani

On sellaisia päiviä, kun lavalla tuntee olevansa oma itsensä.

Viisisataa silmäparia katsoo ja vatsan pohjaan muutamaksi sekunniksi ilmestynyt jännitys laantuu. Kuulen oman ääneni mikrofonista, joka tuntuu kummalliselta.
Samalla on hassua kuinka luontevasti todella kiipeän istumaan ostoskärryihin, pistän saparot ja yöuvun päälle toiseen kohtaukseen tai esitän tanssivani, koska enhän minä oikeasti osaa, vaikka roolihahmoni pitäisi.

Teatterissa on taikaa (ja mikä parasta, skippaan ruotsin tunteja koulun musikaalin takia, shh..) - esiintyminen taidetta, jota huomaan kaivanneeni. Vaikka harjoituksissa keskittyminen tai ajatusten kulku välillä horjuu niin rakastan sitä kuinka ensi-illassa tarina puhkeaa kukkaansa.

Tein myös toisen tärkeän havainnon, enää en pysty pakottamaan itseäni tekemään koulun kuviksessa töitä, joihin en löydä kunnolla inspiraatiota. Ala-asteella vielä pystyin ja ne tuntuivat onnistuvan, mutta nyt on toiset ajatukset mielessä. Mitä järkeä tehdä lähes tulkoon samalla sommitelmalla oma versio, jostain kuuluisasta maalauksesta, jos itse pystyisin luomaan jotakin todella omaani?



Impressionistinen maalaus, tosiaan.

Katsoin itseäni tänään peilistä, kun hiukseni olivat nutturalla ja naamassa paljetteja kiinni poskipäillä. Hei, mä näytän kivalta tässä kultaisessa kimallemekossa ja mustissa lainakorkkareissa, jotka ei ihan pysy jalassa, ajattelin. En aivan itseltäni, mutta kimaltavalta sellaiselta.

Kuulin myös tänään, että on ihanaa kuinka minussa on kaksi niin eri puolta. Se pikkutyttö yökyläkohtauksessa nalle kainalossa ja korkokengillä kävelevä malli, "Olen tämä hetki ja ehkä jo seuraava", repliikkeineen. Enhän se kuitenkaan minä ole siinä lavalla seisomassa, he ovat toisia henkilöitä, minä vain puhun heidän suullaan.

Aloittakaa ihmiset teatterin tekeminen. Riemu yleisön taputtaessa, kun pääset kumartamaan esityksen jälkeen on kaiken sen työn arvoista.

perjantai 10. marraskuuta 2017

yes, my painting is gay - so am I

Pakokeinot stressistä ja elämästä vaihtelevat. Joskus sitä kirjoittaa kolme runoa ja puolikkaan novellin alun kolmessa tunnissa, joskus sitä eksyy ihan vain huvikseen kirjastoon puoleksi tunniksi ja kävelee nenä kiinni runokirjassa kotiin. Tai sitten sitä käyttää lähes 30 tunti yhden ainoan taulun maalaamiseen.

Sain muistutuksen, ettei itseään tarvitse pakottaa yhteen muottiin, että keinoja on monta, joilla hallita tätä kaikkea ympäröivää. Ettei kaikkea pidäkään hallita ja että välillä vain on taukoja kirjoittamisessa juuri silloin, kun haaveilee, että sitä joskus saisi vielä kirjankin julkaistuksi.

Mutta eihän se haittaa - sain kuvataidekoulun maalaukseni valmiiksi. Ja siinä samalla tajusin jotakin hyvin hyvin tärkeää: olen kyllästynyt olemaan hiljaa.

Kyllästynyt kuulemaan huonoa läppää homoista, käyttämään seksuaalista suuntausta kuin adjektiivia huonolle tai tyhmälle, olen kyllästynyt olemaan piilossa itseltäni ja muulta maailmalta. Seuraavalla kerralla avaan suuni, koska en vain voi enää kätkeä maahan laskettua katsettani ja hymyni häviämistä.

Ja vaikka ensimmäiset ajatukseni omasta lesboudestani ovat jo yli kahden vuoden takaa niin vasta nyt tunnen olevani valmis. Tai en valmis, mutta avoin sille, että uskallan alkaa toteuttaa itseäni.






Maalasin kaksi naista suutelemassa toisiaan. Maalasin unelmani, lempilaulajani Zolitan, jolla on tyttöystävä. Kuvataideopettajani kysyi, että aionko jatkaa tämän aiheen parissa - minulta meni vähän aikaa tajuta, mitä hän tarkoittaa: "Niin koska tätä ei näe paljoa, eikä varsinkaan täällä kuvataidekoulussa."

Jatkan, koska tämä on minulle normaalia. Piirre, josta ammentaa luovuttaa ja ongelmakohtia vaikka loputtomiin. Seuraavaksi olisi suunnitteilla jotain koossaan suurta, välipaletiltaan punertavaa ja vaikuttavaa.

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

I'm not alone, I just don't fit in

Olen onnellisimmillani, kun aurinko paistaa ja jalassa ovat uudet kengät, jotka kertovat oikean suunnan.

Eteenpäin. Kulta, se on aina eteenpäin.


Kun istun teatterikerhon näyttämöllä, valonheitin osuu kasvoihini. Ryhti on suora ja katse tyhjä. Huulet liikkuvat. Vain ohut harso välissä elämän ja kuoleman.. eikä repliikki ole edes omani, mutta se saa hymyilemään. Olo on hyvä siinä tuolilla istuessa tyhjällä näyttämöllä. Sinne minä kuulun.

Koulun musikaali edistyy. Yksi rooleistani annettiin toiselle, muttei se haitannut. Yksi repliikku sinne tänne ja muutenkaan - en edes pitänyt siitä biologian opettajan roolista. En osaa tanssia, enkä laulaa, mutta siinä on jotakin kutkuttavaa, kun kuuntelee ja katsoo niitä, jotka osaavat.

Ja osaanhan minä vähän näytellä. Ainakin osaan repliikkini ulkoa.

Koulun maalaukseni edistyy, olisin tahtonut maalata sitä ruotsin tunnillakin, kun se sattuu keskiviikkoisin olemaan kuvisluokassa. Opettaja kysyi viimeksi, että joko se on valmis.
Ehei, ei todellakaan. Vielä puuttuvat orava naisen olalle ja toinen puolisko hahmosta, ajattelin maalata hänet ikään kuin puoliksi puuksi. Jotain kaarnaa ja sammalta.



Yksi kavereistani lojui koulun käytävällä, kun näytin hänelle kuvan työstäni. Kehui, että se on paras tähän astisistani. Se sai hymyilemään, hän näytti sen myös ohikulkeneelle entiselle uskonnon opettajalleni, joka sanoi, että tuollaisen hän tahtoisi seinälleen.

Mutta vaikka silti kaikkea positiivista ja ihanaa tapahtuu niin perusfiilis on sama kuin aamuisin. Onko aivan pakko nousta sängystä ylös? Kun siellä on niin pehmeää ja lämmintä, ulkona kylmä ja pimeää.

Ehkä se johtuu pimeydestä tai piilossa tällä hetkellä pysyttelevästä stressistä, mutta sisällä on tyhjä olo.

Kuin olisin paperinukke, jota riepotellaan tuulen tuiverruksessa. Vaihdetaan värikkäitä vaatteita, rooleja ja paikkoja, vähän väliä. Ja kohta taas hylätään pöytälaatikkoon viikoksi.

Pitää raahata se peitto kouluun mukaan. Luokkalaiseni ovat miltein sen tehneet, kaulahuivit ja pehmeät viltit ajavat saman asian.



maanantai 23. lokakuuta 2017

Superlukumaraton: 22.10

Pidin eilen lukumaratonin, kaikessa hiljaisuudessa ja rauhassa. Tauoilla ja leväten ja ehkä se kannatti, koska sivuja tuli huomaamatta jopa 373. Vain alle puolet ennätyksestäni, joka on 789 sivua.



Kaiken kaikkiaan tämä maraton oli hyvä, koska se kruunasi hienosti syyslomani.

Aloitin sunnuntaina ennen puolta päivää, ehkä joskus puoli kahdeltatoista, koska tiesin, että maanantaina olisi turha yrittää enää yrittää lukea koulun takia.

Tunteja aktiiviseen lukemiseen taisin vuorokaudestani käyttää ehkä kahdeksan ja muun käytin nukkumiseen, ruokakauppaan, ruuan tekoon ja syöntiin. Sain syyn syödä tummaa suklaata mukavat vaatteet päällä sängyssä ja valvoa vähän kauemmin kuin tavallista. Punaiset pehmeät villasukat, vähän karkkia ja luonnon valo vielä aamulla.

Ja tietenkin sain syy lukea. Ah, voih. Molemmat kirjoista, jotka luin - tai no, luin loppuun, kun maraton ideasta sain motivaatiota. Yllättävän, kyllä mä nyt vielä vikat 70 sivua saan luettua, loppukirin jälkeen suljin silmäni hyvillä mielen yhdeltätoista.

Luin Oscar Wilden kirjasta Dorian Grayn muotokuva viimeiset 163 sivua.

Täytyy sanoa, että nämä viimeiset sivut olivat jopa alkupuoliskoa parempi. Kirjan varsinainen juonkuvio alkoi nimittäin tihentymään ja vaikka lempihahmoni kylmäverisesti murhattiinkin niin tämä kirja yllätti positiivisesti.
Sen kun istuin alas teemukin kanssa ja yhtäkkiä liitelin Lontoon seurapiireissä, kerhoilla tai istuin nuhjuisessa autiossa katsomassa kuinka ihastuttava tyttö, elämäni rakkaus, näyttelee milloin Juliaa milloin Cordeliaa.

Lumoavaa, koukuttavaa tekstiä, vaikka yhdessä vaiheessa kyllä tuli sellainen olo, että tämä oli hiukan korkealentoista.

Toinen kirja, jonka luin loppuun oli Maaria Päivisen Silja ja Mai, josta luin puolestani viimeiset 209 sivua.

"Aiotko sä mennä sinne leikkaukseen, jatkoi loimuava Mai ja Silja rakasti yli kaiken. Main suu, huolen häivähdys huultenraossa; Silja oli myyty. Mutta silti tuon kumahtelevan neitsyenkaltaisen epävarmuuden piti ruinata: miten leikkaus kuuluu tähän mitenkään, olet tappanut kissani ja haluat että. Haluat että. Haluat, et."
- s. 17

Luin tämän kirjan -jälleen kerran- naisparituksensa takia, mutta ihastuinkin kirjailijan kirjoitustyyliin. Lauseet olivat pitkiä, loputtomia, sanoilla leikittiin ja niitä ohjailtiin. Luotiin mielikuvilla ja yksityiskohdilla tarinaa, jonka juonesta nyt kyllä jälkeenpäin en ole ihan täysin varma, mutta nautin tästä kirjasta lukukokemuksena.

Se jopa sai nauramaan ja en pystynyt viimeisiä viittä kymmentä sivua jättämään seuraavaan aamuun vaan luin kaiken putkeen. Tämä oli sellainen kirja, jota olisi tehnyt mieli lukea ääneen, etsiä oikeat äänenpainot ja kertoa tarinaa näytellen. Tämä oli hyvä kirja, parempi kuin monet muut, joita olen lukenut.

Ja mitä naisparitukseen tulee, jonka vuoksi tämän löysin ja lainasin kirjastosta - en pettynyt. En pettynyt, vaikka hahmot olivatkin suurimmaksi osin miehien kanssa. Koska kaiken sen kaunokirjallisen ilmaisun ja taiteellisuuden alla, tästä pilkotti seasta jotakin hyvin realistista.

"Hän tuijotti eteiseen ripustetusta koristeellisesta puupeilistä kolattuja kasvojaan, totesi: olen talvikaupunki. Hän asettui makaamaan sohvalle; katseli menneisyyttään kynttilänvalossa albumeista, joita peitti pöly; Gobin autiomaa rämisi kasvoihin, Siljan juna halkoi tätä keltaista; maa kuprusi halkeilevan hiekan painosta eikä kukaan pelastanut; Silja rakasteli mintunvihreän hotellin katon alla bostonilaispojan kanssa, hän omisti kodin, hän omisti jonkun jolle sanoa: tulet mieleeni tästä unesta, jota valvon."
- s. 49

lauantai 21. lokakuuta 2017

Alex Vause - u are my secret girlfriend

You know, funny thing about stars. The longer you look at the nightsky the more you can find them.



Syyslomani kului kotona peiton alla. Ei huvittanut tehdä mitään järkevää, valvoin myöhään liian monena päivänä. Yhtenä iltana puhuin pitkään ystävän kanssa, se oli aivan ihanaa, mutta muuten - well, sanotaan, että tänä viikkona olen katsonut 2 kautta ja 5 jaksoa Orange is the new black-sarjaa, kiitos Netflixin.
Aloitin tätä joskus aikaisemmin katsomaan, mutta syystä tai toisesta en ikinä päässyt kakkoskautta pidemmälle, nyt olen jo kolmannella. Voi älkää sanoko, että lupasin joskus etten enää tänä vuonna koukuttuisi mihinkään sarjaan, mutta jo Laura Preponin äänen kuuleminen saa perhosia vatsaan.
Torstai tuntui tiistailta ja perjantai vasta torstailta. Ajantaju katosi ja jostain syystä kaipasin mökin takkatulta.




Sosiaalisesta mediasta kumpusi lomakuvia etelän lämmöstä, mutta ensimmäistä kertaa tällä viikolla tunsin itseni puhtaan onnelliseksi, kun lämpötila lähenteli nollaa ja kello oli yhdeksän illalla.
Ja siihen se olo sitten loppuikin. Jotenkin ahdistaa olla tekemättä mitään, koska tiedän olevani pettynyt itseeni jälkeen päin, muttei myöskään huvittaisi tehdä mitään hyödyllistä.

Aloitin vaatekaapin ja huoneen siivouksen, molemmat jäivät puolitiehen. Yritin lähteä ostamaan uutta neuletta syksyä varten, mutta vaatekaupan täyteen ahdatut hyllyt alkoivat ahdistamaan. Kaikki tuntui muoviselta käteen tai sitten tuli sellainen olo, että todellako muka tällaisen tarvitsisin.
Yksi asia, joka saa kyllä hymyilemään ystävien (ja heidän koirien), musiikin, OITNB:n ja teen lisäksi, on kirjoittaminen.

Aloitin kokoamaan vanhoista kirjoituksistani säeromaania ja vaikka en juonellisesti ole kuin vasta puolessa välissä niin minulla on varmempi olo tästä kuin mistään muusta aloittamastani kirjoitusprojektista. Jos tästä ei nyt oikeaa kirjaa tuli - hui kauhea, se on liian pelottava ajatus -, niin olisin enemmän kuin tyytyväinen, jos pystyn pitelemään vuoden loppuun mennessä editointia vaativaa ehjää raakaversiota.

Se olisi enemmän kuin mitä olen koskaan saanut aikaiseksi.



if you are feeling down, buy a couple of new shoes. Or write, go for a walk, listen to your favourite song. And it's okay if you just want to lay down and fill your mind with plot twists of tv-series.

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Tämä viikko...

... oli tuoreita sämpylöitä auringonkukan siemenillä ja myskikurpitsa-linssi-sosekeittoa




... viimeiset jaksot How I met your mother-sarjasta sängyn nurkkaan käpertyneenä

... pikkusiskon syntymäpäivät ja lisää leivontaa (uunijäätelöä, omenapuolukkamarenkitorttu)

... keskeneräisiä akvarellimaalauksia, toisessa naisia, toisessa syksyn henki




... punaiset villasukat ja yhtenä päivänä kesäkengät koulussa, koska kumisaappaissa on inhottava olla koko päivää koulussa

... märkiä keltaisia sateenvarjoja, hymy yhteiskuntaopin tunnilla, kun kirjassa mainitaan sateenkaariperheet - kiitos tänä vuonna painettu oppikirja, sateisia harmaita päiviä, koululehden toimituskokous, muutamia aloitettuja projekteja ja parhaan ystävän halauksia




ja ennen kaikkea yksi hiukan hassu ihminen, minä

Entäs teidän viikkonne? ❤

lauantai 14. lokakuuta 2017

I miss the way we used to talk

Yhtenä aamuna koivunlehdet näyttivät keltaisemmilta kuin koskaan, ne loistivat vasten puhtaan valkoisia runkoja. Kädet olin tunkenut takin taskuihin, kaikki oli raikasta ja kirkkaampaa kuin moneen päivään. Aurinkokin pilkisti pilviverhon takaa ja sai huurteiset ruohonkorret kimmeltämään. Lupasin itselleni silloin, että tästä tulee hyvä päivä.





Mutta mielialani mukana kulki myös sääkin. Aamulla se oli mitä parhain ja illan tullen saapui väsymys ja hetkittäinen nakertava tyhjyys. Vettä satoi, kengät kastuivat, ajatukset takkuuntuivat liiaksi.

Jos sitä pystyisikin palaamaan takaisin tiettyihin hetkiin, elämään ne uudestaan ja tekemään niistä kaiken sen arvoista. Mutta ne hetket, joista parhaimmat muistot saamme, ehkä niitä ei ole etukäteen suunniteltu.

Kuvataidekoulusta illalla pois tullessa satoi vettä kaatamalla. Ja ne samaiset koivut näyttivät nyt roikottavan oksiaan alakuloisina pimeässä.

Seisoin bussipysäkillä odottamassa. Kellertävän katulampun valossa huojuivat puun oksat, tienpinta kiilsi sateesta. Silloin tällöin osui sen valoon lehti, joka kieppui maata kohti kuin lentoon pyrähtänyt pikkulintu, jonka matka loppui liian lyhyeen.

Mutta loputtomalta tuntuvasta sateesta huolimatta, sekin päivä loppui aikanaan.


Ja nyt on minun kohdallani syysloma alkanut ❤   Pääsen kunnolla muutaman kirjan kimppuun, nukkumaan vähän pidempään aamuisin ja olemaan hetken verran poissa koulusta.
Stressitason lasku tulee tekemään hyvää, onneksi ensimmäinen jakso loppui ja tämä toinen on lukuaineiltaan helpompi. Ja maanantaisin on kaksoistunti valinnaista kuvista!

lauantai 7. lokakuuta 2017

rupi kaur - milk and honey

the thing about writing is
i can't tell if it's healing
or destroying me
- s. 148

Odotin kuukausia, että saisin tämän kirjan käsiini kirjastosta. Ja nyt minun tekisi mieli ostaa se itselleni ihan vain siksi, että jokainen kerta, kun olen sen avannut, tuntuu kuin olisin avannut täysin uuden kirjan. Jokainen runo, jonka olen lukenut on kertonut hiukan toisenlaisen tarinan.
Aloitin kirjan lukemisen matkalla kuvataidekouluun, se on ollut mukanani siellä, missä voin päästää luovuuteni valloilleen ja piiloutua hetkeksi värien loistoon maalaustelineen taakse.

i am a museum full of art
but you had your eyes shut
- s. 100

Kirja oli mukana tet-paikallani, sen avulla unohtui heti tietokoneen tuijotus ja en millään olisi halunnut laskea sitä käsistäni, vaikka olisikin muuta pitänyt tehdä.

Milk and honey on runokirja, joka kuljettaa tarinaansa eteenpäin. Se kertoo tarinansa ihmisistä, rakkaudesta, sydänsuruista ja elämästä  herkästi, viiltää terävästi puuttuen asioihin, joille olisi tehtävä jotakin ja ennen kaikkea tämä kirja on pinnaltaan puhdas ja syvemmältä moniulotteinen. Jokainen taatusti löytää sieltä edes yhden runon, joka koskettaa heitä.

people go
but how they left
always stays
- s. 126

Kirja kulki mukanani myös teatterikerholle, sieltä koululle, kotiin omalle sängylle ja rakkaaseen metsään. Luin runoja sadepisaroiden koristamilla sammalmättäillä, luin ääneen ja luin junassa kirjaa aloittaen lopusta päin. Luin sitä selaillen, toisaalta taas monia tunteja, luin sivuja unohtaakseni ja löytääkseni jotakin uutta. Ja niin minä löysinkin, löysin itseni monesta runosta.

Englannin kieli ei häirinnyt tällä kertaa paitsi sukupuoleen viittaavilla pronomineillaan. Kirjaa kuvittavat hiukan minimalistiset piirrokset olivat todella kauniita ja kenties voisin jopa sanoa, että Milk and honey valloitti paikkansa yhtenä lempikirjanani.

on days
like this
i need you to
run your fingers
through my hair
and speak softly
- you (s. 72)

Paras muisto, joka tähän kirjaan liittyy on nauraminen omalla matollani, ystävän pää polveani vasten, kun lausumme runoja ääneen vuorotellen. Kerro numero 11 ja 204 välillä niin minä kerron sinulle runon, jota et unohda.


lauantai 30. syyskuuta 2017

Leikin toimittajaa ja luin runokirjaa

Ensimmäinen TET-viikko takana. (Eikö muuten teistäkin näytä häiritsevältä, kun kaikki nuo kirjaimet kirjoitetaan isolla?) Minulle se on tarkoittanut tietokoneella istumista, hyvää kasvisruokaa ja aivan liikaa kättelyä jokaisen uuden ihmisen kohdalla. Mutta kaikki ovat olleet ystävällisiä, vaikkakin toistaneet tasan samoja kysymyksiä:
"Niin mikäs sun nimi olikaan, kuinka kauan olet täällä ja mikäs sun unelma-ammatti on?"

Kirjoitan kuulemman sujuvasti. Riemuvoittoni tällä viikolla oli, kun yksi minua ohjaavista aikuisista tuli sanomaan, että meinasi pudota tuoliltaan luettua tekstini. Pääsin siis yhteen lehteen, joskin jätetään sen nimi nyt mainitsematta niin, kukaan ei urki kuviani ja nimeä selville. Ihanaa siellä on ollut, koko viikko on mennyt kovin nopeasti. Väsyttää vain vähän vieläkin.

Ihan tajutonta kuinka maanantaina sanottiin, että etitäänpäs sulle työpiste ja tietokone niin voit alkaa kirjoittamaan juttuideoitasi ylös. 

Pääsinpä oikeasti leikkimään toimittajaa ja ehkä jonkun jutun vielä julki saankin - onhan tässä vielä ensi viikko aikaa.
Välillä olen kyllä istunut aika tyhjän panttina, kun ihmiset, joiden kanssa minun olisi pitänyt päästä puhumaan juoksentelivat kahvitunneilleen tai palavereihin.



Well, ainakin ehdin siinä sivussa vähän runoja lukea ja yhden omankin eilen kirjoittaa.

vaikka minun kasvoni
            valtaavat mielesi
ja minun tuoksuni
           on kiinni tyynyssäsi
on sinun ikäväsi
                kaukainen ajatus
                vain kivi kengässä

sillä nytkin, kätesi
ovat poissa
                                                                   luotani




Missä muuten olitte itse aikoinanne tetissä? Tai minne paikkaan haluaisitte päästä?