tiistai 24. huhtikuuta 2018

I C E L A N D #3






Jos yksi asia tulee kokea Islannissa, niin se on ehdottomasti geysirit. Olisi tehnyt mieli jäädä kameran kanssa heilumaan iltaan asti, jotta olisi saanut auringonlaskunkin näihin kuviin, mutta olen näihinkin kuviin tyytyväinen.


  • Islanti ylipäätään näyttäytyi minulle paikkana, jonne olisin halunnut jäädä pidemmäksikin aikaa. Aivan liian vähän pääsimme kulkemaan vapaasti ja olisin kovasti tahtonut vuorille tai merelle.

I C E L A N D #2








Golden Circle-kierroksen kuvia. Islanti todella varasti luonnollaan sydämeni. Tuntui, että tuolla jossain kauempana vuoren läheisyydessä olisi ollut tilaa hengittää ja ajatella, kun mikään korkea puu tai rakennus ei ollut näköalan esteenä vaan tilaa riitti.

Suunnittelin jo muuttavani asumaan pieneen mökkiin vuoren kupeeseen sitten, kun joskus pääsen kirjoittamaan kirjojani. Erakoidun geotermisella lämmöllä lämmitettävään mökkiini kissan kanssa ja käyn kerran viikossa ostamassa ruokaa.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

I C E L A N D #1


8.4 koitti päivä, jota olin innolla odottanut, vaikka kokeiden takia ehdinkin vasta matkafiilikseen päästä samaisena aamuna. Sinä sunnuntaina alkoi ehkä tämän kevään paras viikko, nimittäin Islannin leirikoulu.

Lähdimme luokan kanssa viikoksi Reykjavikiin. Sunnuntaipäivä kului enimmäkseen matkan teossa, (lentokoneessa pystyi katsomaan The Greatest Showmanin) ja hotelliin kotiutuessa.



 Maanantaina herätys olikin kello 7, mutta syy oli siinä, että lähdimme kävelemään Reykjavikin keskustan halki kohti islantilaista koulua Landakotsskólia. Olimme tekemisissä meitä hiukan nuorempia 13-vuotiaiden nuorten kanssa, joiden nimiä en suurinta osaa osannut edes lausua.


"I, I follow, I follow you
Deep sea baby, I follow you, I, I follow, I follow you
Dark doom honey, I follow you"



Pidin englanniksi kolmanneksen esitelmästä, jossa kerroimme omasta koulustamme - musikaalista oli pari hauskaa kuvaa. Islantilainen kouluruoka taas oli aivan järkyttävää, jotakin jauhoilta maistuvia kalapalloja, joista kukaan oppilaista ei kuulemman edes pitänyt ja et saanut niitä edes itse ottaa vaan ne lapettiin lautasellesi.

Meitä kierrätettiin ympäri suloista ala-astetta muistuttavaa koulua, kengät piti ottaa pois sisällä ja pienimmät oppilaat olivat kuusivuotiaita. Ohjelmassa meillä oli kolme erilaista pajaa - musiikkia, josta saimme korvamadon koko reissulle, kuvassa näkyvän pikkurobotin ohjelmointia kulkemaan lattiaan teipattuja viivoja pitkin ja geokätköilyä.


 Yllä oleva kuva Islannin musiikkitalo Harpan sisältä.


Kiertelimme luokan kanssa loppupäivän katsomassa nähtävyyksiä ja kävimme maauimalassa uimassa. Olen aina nauttinut ulkona uimisesta, varsinkin, jos vesi on lämmintä. Ahh pääsisipä sinne Islantiin takaisin ja erityisesti niihin +38, 40, 42 asteisiin altaisiin. Juuri nyt ei edes haittaa, vaikka suihkut haisisivatkin mädäntyneeltä kananmunalta kiitos rikin.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Ja yöllä kun mä katsoin taivasta niin säihkyvää




Toissa yönä tuli nukuttua neljä ja puoli tuntia, kun lentokentälle piti lähteä niin aikaisin. Ja ennen nukahtamista tuijotin taas eteeni pimeässä, istuin selkä viileää seinää vasten.

Näin hänen kasvonsa, vaikka olisi tehnyt mieli huutaa. En voinut, muuten ne olisivat yläkerrassa kuulleet. Luovuta jo, se, että tunnet jotakin tarkoittaa taas sitä, että hän on pääsemässä niskan päälle. Pysähdy ja hengitä syvään käsi vatsan päällä. Varjotyttö, niin minä hänet nimeän, hän on vain ohikulkumatkalla.

Hänen kasvonsa ovat muuten niin sumeat ja mustat ja sade, piiskaa naamaa kuin lentäisi teräviä kiviä. Sormenpäät märät, eikä vettä saa pyyhittyä mihinkään, kun tuntuu, että ympärillä on valtameri - täynnä kaikkea turhaa saastuttavaa, mikromuovia, kalastajien verkkoja, jotka tappavat kaiken elävän ja kauniin.

Sieltä peilistä katsovat jonkun toisen tytön kasvot. Hänen punaiset, itkuiset silmänsä. Eikö kukaan muu kuin minä näe häntä?

Taputan häntä olalle, tunnen kylmän kosketuksen. Ihmiset kyllä välittävät. Hei hienoa, tänään jopa jaksoit purkaa sen pahan olon itkuksi eikä vain siksi epämääräiseksi tunteeksi, kun jotakin menee ihan vain vähän pieleen.

Viimeksi viikko sitten istuin tässä sängyn reunalla ja halasin itseäni. Varjojen pidentyessä se toinen tyttö, mustatukkaisempi, saa paremman otteen. Se kuiskii päässä valheita toisensa jälkeen, eikä kuuntele järjen ääntä. Se valloittaa järjen paikan ja muuttuu minuksi ja välillä - toisinaan olen vain liian väsynyt tappelemaan vastaan.

Jos hyppäänkin vain niiden ajatusten matkaan kunnes nukahdan. Eihän siinä ole mitään pahaa? Kun vie vain enemmän aikaa uida valtameressä vastavirtaan.

Äikän kokeesta tuli kymppi, mutta tuntuu, ettei aikaa ole iloita, kun on jo seuraavakin projekti työn alla. Kirjailijaksi valikoituikin Eeva Heilala.

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Just let me give you the freedom to dream






Tulisinpa onnelliseksi. Siis sellaiseksi, että hymyilisin ilman, että sisinpään sattuisi.
Menisin nukkumaan ilman, että tyynyliina olisi kylmä ja märkä ja posket tulikuumat ja pää itkusta kipeä.

Sellaisiahan onnelliset ihmiset ovat. Ihmisiä, jotka eivät tuijota tyhjyyteen, eivätkä stressaa eikä heidän patjoissaan ole kuoppia. Sänkykin on pedattuna ja sen alta ei löydy villakoiria.

He eivät hukuta itseään tv-sarjoihin, uutisiin, musiikkiin, sosiaaliseen mediaan - mihin tahansa, joka vain veisi hetkeksi pois tästä maailmasta. He avaavat suunsa ja puhuvat. Onnelliset ihmiset hymyilevät.

On minulla onnellisia päiviä. Kun syön hyvää ruokaa, melkein tulen ulos kaapista kuvataidekoulussa, eikä kukaan välitä tulenko vai enkö - kun siellä sinä et automaattisesti ole homo, vaikka kuinka paasaisit heidän oikeuksistaan. Kun siellä saa olla kuka tahansa haluaa. Ja tehdä mitä haluaa.

Jos ensi vuonna uskallan gessota sellaisen ison kangaspohjan ja maalata siihen kaksi naista. Polvet ja kädet sikin sokin ja paljon, paljon kirkkaan verenpunaista. Oranssia ja keltaista, teen sen öljyväreillä. Kyllä minä uskallan.
Maalasinhan jo tänä vuonna kaksi naista suutelemassa.

Mutta sitten minulla on niitä päiviä, kun en tahtoisi tulla pois peiton alta. Kyllä minä saan itseni ylös, kun on pakko. Menen kouluun, kun on pakko. Ja kun jotakin ei ole pakko tehdä - jään kotiin.

Teen omasta huoneesta linnani ja pimeydessä kaikki tuntuu turvallisemmalta. Aluksi - kaikki on hyvin ennen kuin ajatukset alkavat liikkumaan.

Kuluu puolituntia ennen kuin uskallan edes laittaa viestiä sinulle. Ja sitten ne kyyneleet alkavat valumaan. Se kestää aina kymmenestä minuutista tuntiin. Ei se ole mikään paniikkikohtaus, kyllä minä saan henkeä. Tulee vain samanlainen olo kuin juuri ennen nukahtamista - minä olen valkoinen pilkku ja muu maailma mustaa massaa, joka vyöryy päälleni. Sellaista likaista romua, josta tulee paha olo.

Kaikki alkaa pienestä ahdistavasta olosta rinnassa, joka paisuu pikku hiljaa. Ei se varsinaisesti satu, tuntuu hermostukselta. Kuin perhosia lentelisi sydämessä, jännittää huominen, ensi viikko. Mitä jos en osaakaan sitä koealuetta, mitä jos minä en pärjääkään.

Joskus lähden kaivelemaan menneitä ja silloin hän tulee vastaan. Nousee mielikuva tervapiruista ja auringon lämmittämistä kallioista, halauksista, jotka tuntuivat suojaavan muulta maailmalta. Nousee mieleen kiihtyvät askeleet, loittoneva selkä. Hiuksia, joissa on kanervia. Ja silmät, joiden sinen keskellä on pieniä ruskeita pilkkuja.

Niin ei käy enää usein. Nykyään tulevaisuudessa riittää ajateltavaa, eikä minun tarvitse ikävöidä ketään.

Kello näyttää yhtätoista, joskus puolta yhtä.
Lopulta minä nukahdan, kun sinä käsket minut nukkumaan.

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

heart’s a bird without the wings to fly




it was only a yesterday
when I thought
nowadays we have already
discovered everything

that I could create nothing new,
nothing unique

that the more I searched
the more I start to plagiarize
because energy never lose
it transforms to something else

it was until today
I realized like I have done
so many times when I'm writing
I myself am just a copy
of genes of two people

and still I'm unique
and good wholly the way I am

even though no one
has found me
took me to be theirs

and how could they
if I'm not finished
finding myself
   
- @mustesiipinentytto

lauantai 31. maaliskuuta 2018

giving baby steps a new meaning - yeah, i'm making such a mess of my feelings


Piilotin eilen kirjeesi lipastonlaatikkoon niiden muiden joukkoon ja katsoin itseäni peilistä - ehkä siitä kuvataidekoulun maalauksesta ei tule mieleistä, koska motiivi sen maalaamiseen on muuttunut. Uudet maalausideat siintävät jo liiaksi mielessä.

Enää minun ei tarvitse päästää irti sinusta, kun voikukan untuvat leijuvat jo kaukana ja kohta voin solmia uuden seppeleen.

Kolme kuukautta on kulunut vuoden alusta ja edelleen tuntuu, että joulukuusta on vain hetki aikaa. Minne tämä maaliskuukin katosi? En ehtinyt huomata kuin sen, ettei auringossa tarvinnut enää pipoa, paksuimman takin saattoi ripustaa naulakkoon ja unohtaa sinne. Kuvataidekoulussa maalauksen värit alkoivat näyttää erilaisilta, kun luonnonvaloa tulvi sisään. Ikkunavaloa, siksihän minä sitä viime talvena kutsuin.

Yritän viritellä itseäni kirjoittamaan taas, vaikka pieni ääni pään sisässä estää aina toisinaan sanoja löytämästä muotoansa.

Odotan vain, että kevääni pääsee kunnolla alkamaan. Ostin tänään uudet söpöt aurinkolasit ja aloitin farkkutakin tuunausprojektin vaikka oikeastaan pitäisi olla viimeistelemässä kahta esseetä ja lukemassa kolmeen kokeeseen. Shhh.. eiköhän tämä tästä.

Mitäs teille kuuluu?



keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

changing the world to be ours

sängyn patjassa on kuoppa
           itku, jätä jo - kielsin tulemasta
sammuu lamppu

oliko se rikkinäinen jo eilen
eivät he kuule kuiskaustani
hiljaista huutoa, eivät voimat riitä
kädet tiukemmin ympärilleni

hengitä, kohta ei ole enää pimeä


Tällä hetkellä jopa kirjoittaminen tuntuu vieraalta. Tai ei vieraalta, mutta kuin olisin palannut kotiin, jossa joku olisi järjestellyt tavarat uudestaan mielivaltaisesti. En tiedä, milloin viimeksi kirjoitin jotakin muuta kuin keskeneräisiä runoja tai tekstejä, joita oli pakko kirjoittaa.

Nousen sängystä ylös, menen kouluun, tulen takaisin. Saan asioita tehdyksi, kun niiden deadline lähestyy. Ja jos ei lähesty, niin sitten käteen eksyy puhelin ja voin heittää hyvästit esseillä ja kokeille. Ensi viikolla olisi kolme koetta. Onneksi on pääsisäisloma aikaa lukea niihin.

Kuulin lintujen laulua, kun avasin ulko-ovea. Ei ollutkaan hiljaista vaan autojen huminan seasta kuului kevään merkkejä vaikka raekuuron jäljiltä maa näytti tammikuiselta, kun oli niin valkeaa. Pitäisihän sitä kohta olla jo kevät ja kuivaa asvalttia näkyvissä.






lauantai 17. maaliskuuta 2018

olen hengissä



Yhteishaku on ohi. Löysin uutta inspiraatiota piirtämiseen. Kirjoitin esseen taiteen merkityksestä minulle, se muistutti kovasti postauksiani, kun rivien välistä löytyi runoja.
Tänään piti saada paljon aikaiseksi.
Söin salmiakkeja. Enkä kirjoittanut yhtäkään koulujuttua.
Mutta yritin totutella lainajärjestelmäkamerani käyttöön. Huomenna sujuu jo paremmin. Olin kovin iloinen, kun sain kameran käsiini.
Täytyy useammin piirtää netistä löytämiäni ihmisiä ja lähettää heille kuvia piirroksistani.


onnellinen?
aina toisinaan.
en itkenyt eilenkään.