torstai 20. heinäkuuta 2017

Mitäs tässä ❤️

"Pehmeästi,
lempeästi
peittää lumi tumman maan,

Hyväellen
kietoen sen
vaippaan sulovalkeaan.
Kadonnutta
kauneuttaan
itki maa niin haikeaan:
syksytuuli
kylmähuuli
kukat risti kulmiltaan.

Rukoellen,
valitellen
syksyn luonto nyyhkytti.
Viilehillä
suudelmilla
lumi tuskan tyynnytti.

Huoahtaen kyyneleinen
vanha maa jo nukahti.
Uuden kevään,
hymyilevän,
tuloon luottain uinuvi."

- Saima Harmajan Kootut runot s. 64



Nyt ei ole talvi, mutta fiilis on saman mukainen. Lämpöä ehkä 11°C astetta ja villasukat jalassa. Vettä sataa romanttisesti mökin kattoa vasten, kirjakasa nököttää vierellä ja olen jo yhden potterficcin prologin kirjoittanut. Ja mistäs muuten lyödään vetoa, että sitten kun se koulu alkaa niin repsahtaa helleaalto päälle, kuten tavallista?


Onneksi (tai ehkä kauhukseni, en ole helleihmisiä) pääsen jo sunnuntaina lämpöön etelään ulkomaille. Ehkä hitusen verran jännittää, kun en ole reissannut paljoa, mutta erityisesti kiinnostaa tietää saisinko suuni auki ja jotain englantia puhuttua.

Olen tässä lähiviikkoina tavannut yhden ihmisen, - jutellut snäpissä ehkä enemmän kuin ikinä -, hänen kanssaan pitänyt todella hauskaa Linnanmäellä sadepäivänä, jolloin ruuhkatkin hävisivät ja päästiin jopa Linnunrataan, johon yleensä on ihan älyttömän pitkä jono! Ihanaa ihanaa ihanaa, että oli joku jonka kanssa saattoi mennä vaan ja kerrankin ei ollut pikkusisaruksia mukana vaan saattoi mennä sinne kaikkein hurjimpiin laitteisiin. ❤️ (tuut tuut)

Mökillä käytiin kylällä soutuveneellä, järven kimallus oli kauneinta lumpeiden lisäksi. On tullut melottua ja sain jopa itseni raahattua lenkille, mistä olen ylpeä, kun olen niin epäurheilullinen kuin olla ja saattaa.



Mutta niin - mitäs tässä. Runoja haluaisin osata enemmän kirjoittaa nyt Saima Harmajasta inspiroituneena väkersin kokoon jotain, minkätyyppistä runoutta en ikinä kirjoita:

Voi miksen merenkutsua
ma kuule, en

Miks jylhä pauhanta
aallot vaahtopäiset
ei kaiu korvissa,
vaikka sielu halajaa
yökaudet, pitkät päivät
lempeään syliin tuudittua

Voi miksen merenkutsua
ma kuule, en - ?


sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Lukumaraton 8.7

Aloitin oman lukumaratonini mökin sohvalla lauantaina 8.30 ja vaikka ehkä lukemistunteja kertyi 24 tunnista vain ehkä n. 10 h ja risat, niin ehdin hyvin lukea 828 sivua kokonaisuudessaan. Tästä sivumäärästä oli tosin 95 sivua runoja, 32 lastenkirjasta ja muutenkin - valitettavasti vuorokaudesta kului aikaa kaikkeen muuhunkin kuin lukemiseen.

Nautin kyllä saunomisesta ja melomisesta, iltapäivällä melonnon jälkeen pulahdin vaatteet päällä uimaan järveen ja itseasiassa tauot tulivat aina tarpeeseen, kun varsinkin ensimmäistä kirjaa olisin halunnut sulatella pitempäänkin.

Lukupinoni, jotka olin tähän koitokseen varannut:

Heli Kruger Olen koskettanut taivasta (s.226)
J. M. Barrie Peter Pan (s.245)
Sinikka Vuola Maailman vaikein kieli (s.95)
Jeanette Winterson Ei appelsiini ole ainoa hedelmä (s.230)
Inka Nousiainen Yökirja (s. 32)
Satu Manninen Sateeseen unohdettu saari (s.61)

Näistä kirjoista ehdin lukea kaikki muut paitsi viimeisimmän runokokoelman. Peter Pan tarttui kirjastosta mukaan huvikseen, sillä tajusin, etten koskaan tätä tarinaa kokonaisuudessaan ole lukenut, Yökirjan puolestaan otin, koska ajattelin sen lukujumiin toimivan lääkkeenä mainiosti (lastenkirjat, kun niin tuppaavat tekemään) ja kaikki loput sitten olinkin tarkoituksella varannut ja nyt pääsin niistä nauttimaan :)

Parhaaksi kirjaksi osottautui ensimmäiseksi luettu Olen koskettanut taivasta.
Näin epäurheilullisena ihmisenä kuin minä, pituushyppääjä päähenkilönä ja kilpaurheilun maailma tuntui aluksi hyvin vieraalta, samoin kuin Pohjanamaan murre, mutta pääsin tähän silti nopeasti sisään.



Ja hyväksi kirjaksi tämä osottautuikin. Eikä pelkästään siksi, että kirjassa on aivan ihana naisparitus. Pystyin samaistumaan hyvin joihinkin päähenkilön ajatuksiin ja samalla alkoi hiukan pohtituttamaan, että etten kai itse samaan tilanteeseen joskus aikuisena päädy - nimittäin rakastumaan miehen kanssa naimisissa olevaan naiseen.

Tai katselemaan sivusta, kun ystävät menevät naimisiin, saavat lapset, muuttamat viettämään idyllistä perhe-elämää omakotitaloon ja minä itse harhailen ilman ketään, jonka viereen käpertyä.

Olen koskettanut taivasta-kirjassa oli suuri vastoinasettelu lesboparin elämän ja heteroperheiden elämän välillä. Se oli omiaan korostamaan päähenkilön ajatuksia, mutta häiritsi muutamassa kohtaa lukemista.

Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2005 ja siksi voinkin huojentuneesti hymyillä, sillä että onneksi Suomessa on tässä kymmenessä vuodessa tapahtunut muutoksia.
Mutta samoja kysymyksiä ihmiset taatusti esittävät vieläkin kuin tässä kirjassa.

Peter Panista jäi käteen tuttu kertomus, mutta näin kirjojana se tuntui jopa hiukan raa'alta. Ei appelsiini ole ainoa hedelmä - tämä ei kirja ei oikein vastannut odotuksiani. Pääsin alkuun hyvin mukaan, mutta loppua kohden välillä tipahtelin kärryiltä, kun kirjassa oli ikään kuin satuja tai pieniä kertomuksia itse päätarinan lisäksi, joita en saanut linkitettyä oikein mihinkään. Ja lisäksi kirja oli turhan uskonnollinen minun makuuni ja jotenkin päähenkilön rakkaussuhteita ei pohjustettu tarpeeksi.

Vuolan runoista löysin helposti omat lempparini - Kaksi mannerta ja Mutta tulee yö ja erityisesti muutaman muunkin runon loppu kolahti minuun, mutta muuten en oikein kaikissa runoissa päässyt sen ideaan kiinni ja maraton luettavaksi ne eivät oikein soveltuneetkaan kohdallani, koska niitä jää pureskelemaan pidemmäksi aikaa.

Näin jälkikäteen ajateltuna tämä oli kuitenkin yhtä hauskaa kuin viime kesänäkin ja olen erittäin tyytyväinen, että sain yli 800 sivua luettua.
Auringonpaisteessa mökillä, hyvä kirja kädessä ja kesän ensimmäiset mansikat - mikäs siinä lauturilla istuskellessa varpaat vedessä <3

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Fifteen 💐🎂🎊


Viimeinen päiväni 14-vuotiaana oli mukava, olin kaupungilla, kävin pyörähtämässä kirjabloggaajien järjestämällä runokävelyllä parhaan ystäväni henkiseni tukena - ihmisiä oli mukava kuunnella ja nähdä kasvoja niiden blogien takana, joiden nimet olen niin monta kertaa nähnyt, mutten välttämättä edes avannut yhtäkään postausta.

Ja tuli hirveä innostus alkaa lukemaan runoutta, täytyy jostain klassikoista aloittaa, kun ne taitavat varma valinta ainakin olla. Varailin ainakin aimo kasan runokokoelmia nyt ensialkuun kirjastosta.


14-vuotias minä tiivistetysti olen ollut:
- punaisia villasukkia, lempikaulahuivi, punaiset huulet ja uudesti syntynyt rakkaus mekkoja kohtaan
- voikukkaseppeleitä, talvella äidin nahkasaappaat ja keväällä farkkutakki
- tyttö, joka ei osaa syödä siististi tortilloja
- hirveästi kaipausta ja haaveita
- kauniita luontokuvia, runojoulukalenteri, pieniä tv-ihastumisia (Sydämen kutsumus, Poldark)
- odottamista
- historian vihkoon piirtelyä, snäppejä ja liikaa instagramin tuijotusta
- kangaskasseja, äidinkielenopettajan kehujen muistamista, suklaata, pieniä omantunnon pistoksia, koulunlehteen kirjoittamista
- ei niin hirveästi uusia ihmisiä, mutta paljon tuttua teatterikerhoa, sen muutto toiseen paikkaan, maalauksia kuviskoulussa, lyijykynäpiirroksia ja valonmäärän kasvamista
- iltateetä vihreästä Tiuhti ja Viuhti-muumimukista, salmiakkia ja hymyilyä

Nyt olen viisitoista. Apua auttakaa, kohtahan minusta pitäisi tulla viisas ja järkevä, eikä tällainen hupsu, joka ei edelleenkään osaa käyttää meiän talon pyykkikonetta. Mut mä sain lahjaksi suklaalevyn, olen tyytyväinen ja tulevaisuus näyttää hiukan valoisammalta.

Huomenna aloitan lukumaratonin, sitä varten tarvitsen muitakin kirjoja kuin Shakespearen Macbethin ja tänään pääsen mökille, joten lukumaratonia varten saan ainakin ihanat maisemat ❤️

tiistai 4. heinäkuuta 2017

You're finally here, sweetie


puoli vuotta odotusta
ikävöintiä ja kuvittelua
ja nyt sinä olet vihdoin täällä



Kaksi vuotta kuulostaa niin hirveän pitkältä ajalta, mutta jotenkin tuo ja varsinkin viime kesä tuntuvat nyt kuin unelta. Sumealta, ajan kultaamalta, vaikka toisaalta saatan yht'äkkiä muistaa jonkin yksittäisen asian, kuten tavan, jolla katsoit minua hymyillen, tai tavan, jolla istuit puolukanvarpujen seassa.

Sinä olet vihdoin täällä ja mikä parasta, et ole lähdössä enää takaisin. (saan sut itselleni vihdoinkin, hih ja sen sun ihanan villatakin)

Mun kesä tuntuu vasta alkavan tästä. Koska nyt voin vihdoin mennä hymyillen nukkumaan posket kipeinä nauramisesta ja mieli täynnä hyvää oloa. Metsäkävelyt ilta-auringossa, Haloo Helsingin kappaleiden kuunteleminen yhdessä ja kukkien tunnistaminen odottaa, eilen opittiin jo yhden kasvin nimi - rohtotädyke.



Eilinen oli hyvä päivä, koska:
- sain jäätelöä (kaksi kertaa, slurps)
- luin Romeota ja Juliaa ääneen itsekseni
- kukat ovat kauniita
- nauraminen hiekkalaatikolla tekee hyvää
- oli ihanaa halata
- ja pitää kädestä kiinni
- koska sinä olet ihana ❤️

and don't you dare to leave alone like this again

~ sattuuko kukaan tietämään lukemisen arvoista runokirjaa? Ja mikä nyt saa hymyn teidän muiden huulille?

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Lokkien kiljuntaa



meren kuohuntaa
päivänkakkaroita aalloilla
tuulenmyräköitä hiuksissa
pieniä ystäviä
ja farkkusortseja pimeillä käytävillä
roskaruokaa ja hymyjä




eilen oli metsäkävelyitä
leivontaa ja piirtämistä valkoisella stumpilla
enemmän tummaasuklaata kuin jauhoja
ja erittäin hyvää teetä




vanhoja nettituttuja
uusia hahmoja virtuaalitylypahkoihin

tänään epäonnistuneita tekstinpoikasia
suomenlinnareissu
ja ajatuskatkoja


bussimatka ja frappé
lokkien katselua
auringonpaistetta ja hyvää mieltä


Kuinkas teidän viikkonne on sujunut? :)

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Kesäkuun piirrokset 🎨


Rakastan eniten piirtää ihmisten kasvoja lyijykynällä, mutta koska hyviä mallikuvia, joista tahdon ihmisiä piirtää on hankalampi löytää ihan vain netistä niin yleensä päädyn vain näpertelemään silmiä.

Mutta nyt kesällä olen piirtänyt kaksi naisen muotokuvaa ja yhden vuoden 2009 peräisin olevan piirrokseni uudestaan huvikseni. Kuten huomaa niin kuviskoulu on tehnyt tehtävänsä :D


perjantai 16. kesäkuuta 2017

Teatterin taikaa 🎭✨

illalla hymyjä
puiden halaamista
sulaa mehujää
pieniä metsäihmisiä
pomppimassa yli nokkosmättäiden

Tämän viikon olen ollut teatterileirillä, naureskellut ties mille jutuille, ollut kuin kotonaan punaisella sohvalla ja lainannut äidin vanhaa kimaltavaa tanssiaismekkoa hyvän haltijattaren rooliin.

Ajoin laiskuudessani "teatterimaskit" naamassa kotiin torstaina ensi-illan jälkeen. Kun nukeksi kerran meikataan niin kaipa niillä ihmisillä on oikeus hiukan pitempään mun naamataulua tuijottaa, koska olihan se nyt aikas hirveän näköinen.

Mutta kuten, meillä on aina tapana sanoa - mitä järkyttävämpi sitä täydellisempi.
Näytteleminen on ihanaa, vaikka en kenraalissa enkä ensi-illassa saanutkaan sitä tavallista energiapurkausta, mutta iloinen olo tuli kuitenkin. Tehdiin uusintasovitus ohjaajan vanhasta näytelmästä, jota itse en ole koskaan esittänyt ennen, mutta kuullut kyllä puhuttavan.

Sen sijaan se energiapurkaus sitten tuli "keikkaesityksessä" toisella lavalla, jonne päästiin näytelmämme vielä kerran esittämään ja katsottiin muiden leirien esityksiä.

Tarina pienestä teatterista, joka uhkaa joutua vuokranmaksun kykenemättömyyden takia konkurssiin pelastetaan muutaman paikalle saapuneen nuoren ja paikan elävien nukkejen avulla.

Parasta koko näytelmässä taisi olla sadun omainen tunnelma musiikin ja marionetin takia. Salah-nukke oli hyvin kaunis nousteessa siiman avulla ylös ja alas.

Ihmisnukkea puolestaan oli jotenkin niin täysin erilaista esittää kuin ihmistä. Mutta vaihtelu virkistää ja ehdottomasti parasta tällä viikolla on olleet erilaiset improvisaatiot, kuten purkujähmy, jossa yhden kierroksen ammatiksi valikoitui strippari ja aivan tosissani luulin minulle pantomiimina esitettyä sanomalehteä perheraamatuksi. Köh.

Ja ei unohdeta lentäviä posliininorsuja ja älyttömän hauskoja läpimenoja, joissa roolit oli vaihdettu näyttelijöiden kesken sikin sokin ja koska muiden repliikkejä ei muistettu päättyi sekin vain naurunremakkaan.

Ihmiset ihan oikeasti - suosittelen kokeilemaan teatteria ❤️ Itselleni se on aina ollut paikka, jonne saa tulla stressaantuneena ja kiireisenä, mutta josta lähdetään joka kerta jotain oppineena ja yleensä hymyssä suin.

mutta sitä ennen naurua
kimaltelevia nukkeja valokeilassa
onnenpotkuja ja hymyä aplodien aikana
teatterin taikaa
pimeyttä ilman jännityksen häivää

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Novelli || Kyynelten tahrima

Minä istuin suurella kivellä vastarannan värjäytyessä vaaleansinisestä punertavaksi hiukset sotkuiselle nutturalle kietaistuna. Polvet rintaa vasten koukistettuna silmät sumeina tuijotin ohi tyynen vedenpinnan. Rannalla pikkulinnut visersivät lepikössä, jossain kauempana järvellä uikkui kuikka, mutta pääni sisällä oli pyöri vain yksi ajatus. Yksi lause.

"Vain yksi asia", sinä olit henkäissyt muutaman viinilasillisen jälkeen, jolloin aina heittäydyit niin syvälliseksi. "Lupaa, että kerrot minulle ensimmäisenä, jos rakastut johonkuhun toiseen."
Aivan kuin sinä olisit tiennyt, että ennemmin tai myöhemmin toinen meistä lähtisi.
Ja minä olin vain nauranut sinulle, pörröttänyt hiuksiasi ja huudahtanut esittäen loukkaantunutta: "Mitä - minäkö muka rakastuisin toiseen? Eihän se kävisi päinsä." Eihän se käynytkään.

Mutta oli kuin kohtalon ivaa, että vielä samana iltana, kun kävelimme kotia kohti käsikynkässä kaupungin läpimässä yössä näin hänet. Hänet, jonka luokse olin niin monet kerrat juoksut vastarakastuneena, jonka kainaloon olin käpertynyt iltaisin viltin alle, joka oli opettanut minut laittamaan sitä tulista pastakastiketta, jota sinä sittemmin kehuit lempiruuaksesi.

Ja mikä vielä pahempaa hänkin näki minut, otti punaisena valopilkkuna hehkuvan tupakan huuliltaan, hymyili minulle virnistäen ja lähetti yhden lentosuukon. Tunnistin hänet kirkkaan sinisiksi värjätyistä hiuksista ja asennosta, selkä talon betonista seinää vasten paino toisessa jalalla, toinen koukussa ja oikea käsi revittyjen farkkujen etutaskussa.

Purin vain huultani kiusaantuneena ja käännyin nopeasti sinua kohti. Annoin hellän suukon poskellesi, jotta hän tietäisi, että olin jo yli hänestä, että paluuta vanhaan ei ollut. Sinä yllätyit, vilkaisit viereisen talon kulmalla seisoskeleviin tupakoiviin nuoriin ja huomautit kuinka onnellisia me olimme, kun emme olleet tuossa tilassa. Vetelehtimässä viisitoistavuotiaiksi jämähtäneinä. Meillä oli tulevaisuus edessämme, urat ja perhesuunnitelmia. Adoptio ja ehkä koiranpentu. Oikea tulevaisuus, sinä sanoit.

Kuinka vähän tiesitkään, sillä olin vielä puolitoista vuotta sitten seisonut itse tuon baarin takapihalla tupakalla onnellisempana kuin nyt.

Sinä iltana me kävelimme takaisin siistiin ja aistikkaasti viimeisten muotisuuntausten mukaan sisustettuun kerrostaloasuntoomme, jonka lasitetulla parvekkeella sinä ajattelit ensi kesänä kasvattaa yrttejä. Sanoit käväiseväsi suihkussa, nyökkäsin vain vastaukseksi ja istuuduin upottavalle valkoiselle parisängyllemme sulkeakseni silmäni hetkiseksi. Miten minä olin päätynyt tähän? Mihin kaikki ne haaveeni, kaikki ne hullut suunnitelmat olivat hävinneet, ajattelin ja tunsin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan oloni yksinäiseksi. Hänen hymynsä nousi mieleeni.

Ennen minulla oli tapana nukahtaa hänen käsiensä suojiin, letittää hänen pitkät hiuksensa ennen nukkumaanmenoa, keittää yhdessä iltateetä ja siemailla sitä varovasti puhallellen katsoen auringonlaskua parvekkeelta. Sinä et ymmärtänyt sellaisten pienten asioiden päälle, sinusta kahvi oli parempaa kuin tee ja auringonlaskutkin oli tarkoitettu vain romanttisille kuville ja esteettisille illallisille.

Ei tämä voinut olla minun elämäni. Ei tästä pitänyt tällaista tulla, missä ovat ne jaloissa pyörivät ja sängyllä nukkuvat kolme kissaa ja ruusu tatuoituna kulkemaan selkärankaani pitkin, kuten joskus suunnittelin?

Tuijotin itseäni kylpyhuoneen peilistä. Milloin minusta oli tullut tällainen? Järkevä vastuuntuntoinen aikuinen, joka korkeintaan saattoi nauttia yhden lasillisen punaviiniä perjantai-iltana. Ei tupakkaa vuoteen, vanhat vaatteenikin olin myynyt kirpputorilla - milloin edes olin viimeksi tehnyt jotain vain koska halusin sitä?

Seuraavana aamuna avasin ruusukultaisen kannettavan tietokoneeni, ostin bussilipun vanhempieni vanhalle mökille ja pakkasin pieneen matkalaukkuuni päällimmäiseksi virttyneet punaiset villasukkani. Jätin keittiönpöydälle kirjekuoresta repäistyn lapun, että äitini oli pyytänyt minua käymään luonaan ja kerroin viipyväni pari päivää. Valehteleminen ei edes kirpaissut.

Kun siinä sitten istuin bussipysäkillä odottamassa, kaivoin esilleni puhelimeni. Mieleni teki soittaa sinulle töihin, että tule ny jumalauta pelastaa mut ennen kuin teen jotain oikeasti typerää, mutten saanut näpytellyksi nimeäsi yhteystietoihin. Sen sijaan sormeni tapailivat hänen nimeään.
Olisi pitänyt poistaa se numero. Olisi pitänyt poistaa kaikki ne viestit ja kuvat ja... Painoin vihreää luurinkuvaa ja samalla yritin tehdä ehkä ensimmäistä kertaa vuoteen sen, mitä minun olisi kannattanut tehdä jo kauan sitten.
Puhua. Avata suuni ja muodostaa järkeviä kokonaisia sanoja siitä, miltä minusta, juuri minusta, tuntui sillä hetkellä.

Hän ei vastannut puheluun.

Sen sijaan astuin sisään pitkänmatkanbussiin, kävelin takimmaiseen penkkiriviin ja työnsin valkoiset nappikuulokkeet korviini. Yritin ajatella, vaikka mielessäni pyöri vain hänen kasvonsa. Hänen tummanvihreät silmänsä, jotka hänen hymyillessään loistivat kuin aamukasteinen karhunsammal auringonpaisteessa. Tunsin sisälläni läikehtivän, kun bussin moottorin hyrähti käytiin. Sisälläni levisi jotain hyvin tuttua, joka minun olisi pitänyt tukahduttaa mitä pikemmin sen parempi.
Ehkä jännitys hänen suhtautumisestaan soitettuun puheluun, ehkä hymy, jonka hän oli luonut sinä iltana teki minulle vain kepposia, mutta ajatus pääsi kuitenkin livahtamaan mieleeni. Entä jos minä ansaitsisin toisen tilaisuuden?

Entä, jos olisin vain tarpeeksi hyvä hänelle niin ehkä kaikki kauneus ja onni, mitä meillä oli ollut vuosi sitten, ehkä se kaikki muuttuisi pysyväksi?

Antaessani itseni etsiä tuttuja maamerkkejä maaseudunmaisemasta, kännykässäni välähti ilmoitusvalo. Se oli viesti häneltä. Tekstasin hänelle mökin osoitteen, sanoin tarvitsevani apua.
Apua mihin, ajattelin. Siihen, että olin vain yhtäkkiä päättänyt olevani kyllästynyt elämääni? Siihen, että kukan ei ollut oikeasti pitänyt minua sylissään viimeiseen kahteen kuukauteen? Vihkisormus kiilteli vasemmassa nimettömässäni, otin sen pois ja heitin laukun pohjalle. Tätäkö ovat ikäkriisit? Ja minäkin luulin jo selvinneeni kaikesta murrosiän selättämisen jälkeen.

Hyppäsin muutamaa tuntia myöhemmin bussista, oikea jalkani oli hiukan puuduksissa ja nälkä kurni vatsassa. Ostin linja-autoaseman kahvilasta vegaanisen sämpylän ja pullon vadelmanmakuista kivennäisvettä. Hymyilin kassaneidille, jonka kauniisti lakattuja pitkiä kynsiä kehuin. Lähdin kävelemään kohti mökkitietä, matkaa oli muutama kilometri ja vedin pikkukylän ilmaa keuhkoihini. Aurinko pilkisti pilvenreunan takaa, koivunoksat heiluivat lempeässä tuulessa, tienpiennar oli täynnä voikukkia. Tuntui hyvältä päästä pois kaupungin kiireestä.

Irtohiekka ja pikkukivet pyörivät lenkkareiden alla, tiheään kasvaneet kuuset varjostivat tienmutkaa, mutta hiekkatie tuntui silti pölisevän. Varsinkin, kun joku idiootti kaahasi tietä pitkin ohitseni jättäen ilmaan leijumaa pölypilven. Auto kuitenkin pysähtyi edessä näkyvän ylämäen huipulle ja kuljettajan puolinen ovi avautui.

Hän astui ulos ovesta ja jäi nojaamaan autoonsa sytyttääkseen tupakan palamaan. Kiipesin mäen ylös ja en tiennyt pitäisi itkeä vai nauraa.
"Toi on mun huppari", kuului tervehdys, joka oli kaukana sydämellisestä. Hienotunteisuus ei tainnut edes sanana kuulua hänen käytöstapoihinsa. Laskin katseeni viininpunaiseen huppariin, jonka olin kuumissani sitonut lanteilleni ja tunsin punastuvani vasten tahtoani.
"Hei vaan sinullekin", vastasin ärtyneenä. Sinihiuksinen tumppasi puoliksi poltetun tupakan hiekkaan ja katsoi minua suoraan silmiin.
"Se onkin aina sopinut sulle paremmin", hän päätti lauseensa hymyyn, jonka voimalla olisin kävellyt ennen vaikka Kuuhun ja takaisin.

Mutta nyt se tuntui vain teeskentelyltä. Jos sinä seisoisit siinä hänen sijastaan, sinä olisit ensimmäiseksi tervehtinyt minua, kysynyt kuulumisia ja halunnut tietää, mihin tarvitsin apua.

Istuin mökissä tuijottamassa tulenliekkeihin, niiden leikki muistutti aivan kuin hoikkia naisia tanssimassa, mutta välillä minä olin näkevinäni tuskasta irvistykseen vääntyneet kasvot.
"Haluatko kertoa, miks sä tahdoit mut tänne?" hän kysyi hiljaa ja puristi käsiänsä vasten kuumaa teekuppia, jonka laski pöydälle.
"Mulla oli paha olla. Jotenkin sellainen irrallinen ja leijaileva olo kuin kaikki se, mitä olen saavuttanut elämässäni, se olisi merkityksetöntä. Mä kaipasin meitä. Sitä puhdasta pulppuavaa iloa, kun sä suutelit mua ja…"
"Mulla on nykyään poikaystävä", hän pamautti.
Annoin leukani loksahtaa auki. Rypistin kulmiani ja käännähdin häntä kohti. Tunsin palan nousevan kurkkuuni. Tietenkin hän oli yli minusta. Tietenkin se olin vain minä, joka kuvitteli vanhan romanssin syttyvän heikosta toivon kipinästä liekkeihin uudestaan. Koska nyt kipinä viimeistään oli sammutettu.
"Mut-"
"Se oli vain vaihe, se meiän juttu. Nyt mä olen löytänyt oman itseni oikeasti. Hei, äläs nyt.. Kuule - shhh.. pikkuinen.." Kyyneleeni kuivuivat hänen paitansa rintaan.

Sinihiuksinen käveli luokseni kivelle ja istuutui alas viereeni hiljaa.
"Tuliko se sulle järkytyksenä - että mulla on nyt poikystävä?" hän kysyi varovasti. Nyökkäsin hitaasti ja pyyhin kasvoni paidan hihaan vetäen syvään henkeä.
"Mä - mä jotenkin taas romantisoin koko jutun ja luulin, että sä olisit ollu odottamassa mua takaisin luoksesi." Käännyin takaisin katsomaan järvelle. Lokit lentelivät veden yllä. Yllemme oli laskeutunut kiusallinen hiljaisuus.

Ja sinä iltana virtasivat kyyneleeni pitkin poskiani. Eivät kauniisti kuin oikeissa kirjoissa, vaan nyyhkien ja pärskien saaden silmäni tulipunaisiksi ja olon kahta kauheammaksi. Mutta sinä yönä minä ymmärsin, että ihmisen on määrä muuttua. Niin myös minun, sillä tällä hetkellä olin jumissa suhteessa, jossa ei liikuttu enää eteenpäin. Sinulla oli työsi, jakkupuvut ja toimistokansiot, minulla omani kuviksenopettajana.

Ehkä kerran minä löydän toisen hänen kaltaisensa, joka hyväksyy minut sellaisena kuin olen - vanhojen kyynelten tahrimana.

"Vain yksi asia", sinä olit henkäissyt muutaman viinilasillisen jälkeen, jolloin aina heittäydyit niin syvälliseksi. "Lupaa, että kerrot minulle ensimmäisenä, jos rakastut johonkuhun toiseen."
Ehkä sinä et tiennyt, että joskus meidän matkamme eroaa, että minun ei kuulu kertoa sinulle seuraavasta rakkaudestani, koska silloin sinä olet jo kaukana takana päin. Vain muistona, yhtenä kyyneltahrana.


//Ihanaa, jos todella luit tänne asti. Kiitos <3 Minua itseäni näin kirjoittana kiinnostaisi kovasti tietää, että minkäsukupuolisiksi nämä henkilöt teidän päässänne muodostuivat?
Ja on se muukin palaute tervetullutta.

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Viime viikko oli






9 kirjaa, puolikas keskeneräinen novelli, yksi piirros, paljon pyöräilyä ja aamukahvia maidolla. Siitä oli minun viime viikkoni tehty. Mökkeilystä, unirytmin sekaisin saamisesta, pienistä hetkistä voikukkaniityllä maaten, suurista toiveista, joiden eteen ei kuitenkaan varsinaisesti tehnyt mitään, koska pelkää, että haavekuva rikkoutuu, jos aloittaa oikeasti tekemisen. Laiskuudesta ja jaffakekseistä. 

tiistai 6. kesäkuuta 2017

Mökkifiilistelyä

- Voi en tarkoita vain puuta. Tietysti sekin on kaunis, hohtavan kaunis, aivan kuin se kukkisi sydämen halusta. Mutta tarkoitin kaikkea, puutarhaa ja hedelmäpuita ja puroa ja metsää, kaikkea mitä tästä ikkunasta näkyy. Eikö teistäkin tunnu siltä kuin rakastaisitte koko maailmaa tällaisena aamuna?
- Annan nuoruusvuodet s. 35

Mökin verannan sivulla on vanhan kartanon rattaiden pyörät, joiden takana huojuvat rantalepikön oksat vasten sinistä taivasta ja pehmeitä vastarannan yläpuolella lipuvia pilvenhattaroita.

Oksien raoista pilkottaa taivaanpilvien valkoinen järvenlahti, joka läikehtii ja väreilee maalautuen tummanvihreäksi puiden peilikuvista. Jossain uikkuu kuikka.

Kolme hyvälle mielelle tuovaa kirjaa luettuna. Minä, Simon, homo sapiens, Kaikki kaikessa ja Annan nuoruusvuodet. Yksi auringonnousu nähtynä, hirveästi ruokaa ja 9 kilometrin kirjastokauppareissu takana. Räiskyvää lämmintä takkatulta ja punaisia villasukkia, vähän piirtelyä iltamyöhään ja epämääräistä tarinan kirjoittelua aamulla.

Siitä on viime päivät tehty. Hyvästä musiikista, pinaattilettujen paistamisesta, takkaperunoista ja raukeasta väsymyksestä.